Eli miksi on niin tolkuttoman vaikea keskustella kypäristä asiapohjalta osa 1

Tämä kirjoitus on metapohdintaa pyöräilykypäristä käytävästä keskustelusta, argumentaatiovirheistä, ja argumentoinnin ja ajattelun vaikeudesta. Kirjoituksen päätarkoitus ei ole perustella, miksi kypäräpakko ja aggressiivinen kypäräkampanjointi ovat haitallisia. Niitä on perusteltu riittävästi esimerkiksi Pyöräliiton lausunnossa. Kypärän tehokkuudesta olen kirjoittanut tässä artikkelissa. Tämä kirjoitus on pääasiassa avautuminen, ja se on syntynyt turhautumisesta vuosia jatkuneeseen epä-älyllisyyteen turvallisuudesta käytävässä keskustelussa. Se voi myös toimia vertaistukena muille saman asian kanssa painiville.

Varoitus: Sisältää rumia ja poliittisesti epäkorrekteja sanoja. Tämäkin artikkeli on tapani mukaan pitkä. Nautinnollisia lukuhetkiä.

Sisältö

”Miksi te jauhatte kypäristä, tekisitte oikeita asioita”

Aivan ensimmäiseksi totean, että näen tavoiteltavana tilanteen, jossa koko kypäräkeskustelu voidaan haudata historiaan ja sen sijaan keskittyä oikeisiin asioihin. Olen kurkkuani myöten täynnä koko aihetta, enkä todellakaan nauti kypäristä jauhamisesta. Mutta valitettavasti sitä ei voi välttää, jos joskus halutaan päästä eteenpäin pyöräilyn edistämisessä. Jos halutaan lisätä pyöräilyä ja pyöräilyn turvallisuutta, on ensin tunnustettava tosiasiat. Eli mitkä asiat lisäävät pyöräilyä ja mitkä asiat turvallisuutta, ja mitkä eivät sitä tee tai tekevät sitä vain marginaalisen vähän.

Kun vuosia sitten tulin mukaan pyöräilyn edistämisen skeneen, siellä ei kypäristä juuri uskallettu julkisesti puhua. Liikenneturva oli pelotellut kansan, ja kansa oli pelotellut aktiivit hiljaisiksi. Pyöräilykypärä oli (ja on edelleen) räjähdysherkkä aihe, koska aiheeseen kohdistui niin suuria tunteita. Jokainen, joka uskalsi kyseenalaistaa kypärän tärkeyden, sai päällensä ämpärillisen kuraa. Mahdolliseen kriittiseen puheenvuoroon tai valinnanvapautta korostavaan puheenvuoroon tuli aina liittää saatteeksi ”itse käytän aina kypärää” tai ”suosittelen kypärän käyttöä” tai “kypärän käyttö on fiksua” viestiä laimentamaan. Ei oikeastaan saanut sanoa, että saat valita, käytätkö kypärää vai et. Piti sanoa, että saat valita, mutta olisi kuitenkin suotavaa valita oikein.

Siihen asti aktiivit olivat valinneet vaikenemistaktiikan. Perustelu oli, että kypäristä puhuminen vei huomion väärään asiaan eli pyöräilyn kuviteltuihin vaaroihin, ja puhumalla kypäristä pahentaisimme tätä ongelmaa. Voisimme itse vaikuttaa tähän olemalla hiljaa, niin että kypäristä puhuttaisiin vähemmän. Ilmeisesti tähän logiikkaan sisältyi jonkinlainen ajatus siitä, että ongelma poistuisi siten itsestään. Kun esitin, että meidän on osallistuttava keskusteluun, sillä muuten Liikenneturvan propaganda jää ainoaksi totuudeksi, sain vastaukseksi edellä mainitun perustelun.

Taktiikka ei ollut toiminut. Tietenkään se ei ollut toiminut. Liikenneturvalla on kuuden miljoonan euron budjetti. Pyöräilyjärjestöt toimivat vapaaehtoispohjalta. Kun toimittajat tekevät jutun liikenneturvallisuudesta, he soittavat Liikenneturvalle. Pyöräilyjärjestöillä on julkisessa liikenneturvallisuuskeskustelussa vain marginaalisesti palstatilaa verrattuna Liikenneturvaan. Pyöräilyjärjestöt eivät voi mitenkään “tasapainottaa” keskustelua olemalla hiljaa.

Valittu taktiikka toimii yhtä hyvin kuin jättäisi äänestämättä vaaleissa protestiksi hallituksen politiikalle. Valtaa pitävät kyllä äänestävät. Heille tällainen protesti sopii mainiosti.

Kun pyöräilyjärjestöt olivat hiljaa, Liikenneturva pääsi mellastamaan kukkona tunkiolla vuosien ajan. Shokeeraamaan aivovammoilla, mässäilemään kananmunilla ja meloneilla, haukkumaan kypärättömiä pyöräilijöitä mm. munapäiksi ja pölkkypäiksi, levittämään valheita kypärän pakollisuudesta ja liioiteltuja tietoja kypärän tehokkuudesta (varoitus: pölkkypää-video saattaa aiheuttaa pahoinvointia). Liikenneturvan viestistä tuli ainoa totuus, koska kriittistä ääntä ei ollut. Ilmeisesti myöskään minkäänlaista sisäistä laadun tai asiallisuuden tarkkailua ei Liikenneturvassa ollut. Liikenneturvan harjoittaman munapää-valistuksen seurauksena syntyi kulttuuri, jossa jopa tuntemattomille ihmisille huomauttelusta ja nimittelystä tuli sosiaalisesti hyväksyttyä. Massahuumassa ja pakokauhussa ei paljon kuulunut parin aktiivin “rakentava” piipitys, että kyllä itsekin käytän kypärää, ja kypärän käyttäminen on fiksua, ja kypärä on hyödyllinen turvavaruste, mutta oikeasti kyllä infrastruktuuri ja ajonopeudet ovat paljon tärkeämpiä turvallisuudessa.

Nyt kriittisen äänen esiin tuominen on paljon vaikeampaa, sillä vastassa on itsestään selvänä pidetty uskomus kypärän autuudesta ja suuri tunneryöppy, joita on järjestelmällisesti rakennettu propagandalla vuosikausia. Ihminen ei hevillä luovu uskomuksistaan.

Uskon kuitenkin, että järjen voitto on vielä mahdollista. Muuten en kirjoittaisi tätäkään juttua.

Laissa on tällä hetkellä suositus kypärän käytöstä. Se ei ole perusteltu, ja siksi se pitää poistaa. Monet ovat sanoneet, että ketä se suositus laissa haittaa, ja mitä te jauhatte kypärästä, tekisitte oikeita asioita. Jos pyöräilyjärjestöt olisivat jatkaneet vaikenemista eivätkä olisi osallistuneet kypäräkeskusteluun, meillä olisi nyt ministeriön lakiehdotus, jossa kuuluisi ainoastaan Liikenneturvan ääni: kypäräpakko ilman yleensä-sanaa. Tällaisen lain tuhoisia seurauksia voi nähdä esimerkiksi Australiassa. Vaikka ilman kypärää ajamisesta ei rangaistaisi, kypäräpakko tekisi yleishyödyllisestä, turvallisesta ja terveellisestä aktiviteetista rikollista. Se tekisi kaupunkipyöräjärjestelmistä mahdottomia. Se heikentäisi pyöräilijän jo valmiiksi heikkoa oikeusturvaa. Se olisi periaatteellisesti täysin väärin ja lisäksi kansanterveyden kannalta nettohaitallista.

Valokuvien orwellilainen julkaisupolitiikka

Kypärän vapaavalintaisuudesta oli tullut niin suuri tabu, että ei edes niin kovin kauan aikaa sitten käytiin vielä keskusteluja siitä, saako julkisuudessa näyttää valokuvia ihmisistä pyörän kanssa ilman kypärää. Kyllä, todella.

Vielä siinäkin vaiheessa, kun aktiivipiireissä jo suhteellisen laajasti ymmärrettiin kypäräpropagandan ja kypäräpakkolakien haitat ja pyöräilyn ylivoimaiset terveyshyödyt, moni aktiivi halusi pitää kypärän päässään mediassa esiintyessään. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä kenestäpä olisi mukava saada viharyöppyä niskaansa. Virallinen perustelu meni kuitenkin näin: Jos pyöräilijä on kuvassa ilman kypärää, kaikki huomio menee kypärättömyyteen, ja itse jutun pointti jää toisarvoiseksi. Ja se pointti oli aina tärkeä, tietenkin.

Yritin sitten selittää, vaihtelevalla menestyksellä, että tällaista julkaisupolitiikkaa noudattamalla vahvistamme viestiä, että kypärä pitää aina olla ja muu on paheksuttavaa. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että kypärän käyttämisen pitäisi olla vapaavalintaista. Kun pyöräilyaktiiveja haastatellaan mediaan, jutun aihe on yleensä joku muu kuin kypärä (paitsi viime aikoina, koska lakimuutos on meneillään), eikä näin ollen jutuissa voisi tällä logiikalla koskaan esiintyä ilman kypärää, koska se veisi aina huomion itse asialta. Lopputuloksena on orwellilainen sensuuri, jollaista harrastetaan totalitaristisessa yhteiskunnassa. Saat siis valita, kunhan valitset oikein. Kypärän käyttöaste Suomessa on siinä 40% hujakoilla, eli suurin osa pyöräilystä tapahtuu ilman kypärää. Mutta tätä todellisuutta ei saa näyttää, vaan ainoastaan oikeaoppisen ideologian mukaisen todellisuuden saa näyttää.

Asia on ilmeisen vaikea ymmärtää. Se kuitenkin valkeni ainakin yhdelle ihmiselle seuraavalla vertauksella: Mitä jos soveltaisimme samanlaista julkaisupolitiikkaa homoseksuaaleihin? Periaatteessa seksuaalinen suuntautuminen on jokaisen oma asia, eikä kenenkään ulkopuolisen pitäisi siihen puuttua. Kuitenkin jotkut pahoittavat mielensä siitä, että jotkut ovat homoja. Pitäisikö siis julkisuudesta sensuroida kuvat homopariskunnista, sillä seurauksena voi olla viharyöppy, joka vie huomion itse asialta? Näytettäisiin kuvia vain heteroista, niin on ideologisesti oikeaoppista eivätkä ahdasmieliset ahdistu? Olisiko se vain kohtuullista, järkevää ja pragmaattista? Minusta ei. Minusta se pahentaisi suvaitsemattomuutta vahvistamalla kirjoittamatonta oikeaoppisuutta ja piilottamalla vaihtoehdon näkyvistä.

Australia on karmiva esimerkki siitä, millaisiin ylilyönteihin kypäräideologia voi johtaa. Australialaisessa matkailumainoksessa näytettiin kuva pyöräilijästä Amsterdamissa. Pyöräilijällä ei tietenkään ollut kypärää, koska Hollannissa juuri kukaan ei käytä kypärää paitsi urheillessa. Siispä mainoksen tekijät photoshoppasivat pyöräilijän päähän kypärän.

Muutamia vuosia sitten HePo, Autoliitto, poliisi ja Liikenneturva suunnittelivat yhteistyökampanjaa, jossa autoilijoita valistettaisiin liikenneympyröissä väistämissäännöistä, ja heille jaettaisiin HePon esitteitä, jotka on suunnattu autoilijoille. Projekti kuitenkin kariutui. Liikenneturva ei suostunut siihen, että esitteessä oli kuva pyöräilijästä, jolla ei ollut kypärää – vaikka esite oli suunnattu autoilijoille, ei pyöräilijöille. Jotta kampanja olisi voitu toteuttaa, HePon esite olisi pitänyt muuttaa Liikenneturvan oppien mukaiseksi.

Nykyään onneksi pyöräilyjärjestöissä laajasti ymmärretään, miksi kypäräkeskustelu täytyy käydä, miksi kypäräpakko ja aggressiivinen kypäräkampanjointi ovat haitallisia, ja miksi orwellilaiseen sensuuriin ei pidä lähteä mukaan edes yhteistyön tai diplomatian nimissä.

Eri aseet, eri säännöt

Se historiasta. Seuraavaksi muutama sana epäreilusta ja epätasapainoisesta asetelmasta, joka keskustelussa vallitsee.

Kypäräapostolit käyttävät aseenaan shokeeraavia kuvia, pelottelua ja anekdootteja siitä, miten silloin kerrankin kypärä pelasti jonkun kuolemalta tai vakavalta aivovammalta. He vetoavat tunteisiin – pelkoon ja syyllisyyteen. Kuolet, jos et käytä kypärää. Olet tyhmä, jos et käytä kypärää. Olet vastuuton vanhempi, jos annat lastesi ajaa polkupyörällä ilman kypärää, tai jos ajat itse ilman kypärää, koska se on huonoa esimerkkiä. Tunteisiin vetoaminen on helppoa. Se ei vaadi vastaanottajalta ajattelua, kriittisyyttä tai perehtymistä. Aivan erityisesti se ei vaadi vastaanottajalta ennakkokäsitysten tai intuition kyseenalaistamista. Se ei vaadi edes lukutaitoa – joka näyttää olevan nykypäivänä yllättävän harvinainen.

Kypärästä kriittisesti puhuville on eri vaatimukset. Heidän on perusteltava väitteensä aina tieteellisesti, lähdeviitteineen. Mihinkään tunteisiin vetoamista on ankarasti varottava. Eikä siinä mitään – itse lämpimästi kannatan tällaista argumentointia – mutta asetelma on jokseenkin epätasapainossa, kun toiselta osapuolelta vaaditaan tätä ja toiselta ei.

Minulta on jopa vaadittu, että Kaupunkifillariin kirjoittamani blogiartikkelin pitäisi noudattaa tieteellistä tutkimusmetodia. Vaatimukset ovat tiukemmat kuin mitä suurimmalla osalla kypärien tapaus-verrokki -tutkimuksilla on, saati että Hesarin tiedetoimitus tai edes Duodecim-artikkelien kirjoittajat noudattaisivat tieteellisiä kriteerejä.

Liikenneturva ei ole tieteellisiä kriteerejä nähnytkään. Annan yhden esimerkin. Heidän mielestään samoista tapaus-verrokkitutkimuksista voi poimia kypärän tehokkuusluvut, mutta niskavammoja ei tarvitse huomioida, sillä kypärät olivat tuolloin erilaisia kuin nyt. Siis yhdet tulokset voi poimia mutta toiset voi ohittaa sen mukaan, kummat sopivat heidän tarkoitusperiinsä. Eihän näin voi tietenkään tehdä. Jos kerran kypärien niskavammoja lisäävä riski on kyseenalainen, koska kypärät ovat nykyään erilaisia, niin yhtä lailla se suojavaikutuskin on kyseenalainen, koska kypärät ovat nykyään erilaisia. Tämä ei ole suinkaan heidän ainoa höpöpäätelmänsä eikä edes pahimmasta päästä. “Liikenneturvan älyllinen epärehellisyys” olisi kuitenkin kokonaan oma artikkelinsa ja aivan julmetun pitkä sellainen.

Kypäräkeskustelussa olisi jo suuri edistys, jos kypäräapostolit noudattaisivat argumentoinnissaan edes jotain loogisuutta. Argumentointi kuitenkin vilisee klassisia virheitä, sisäisiä ristiriitoja, anekdootteja, olkiukkoja, tunteisiin vetoamista, väärää dilemmaa, väärää ekvivalenssia, ad hominemia, maalien vaihtamista, kehäpäätelmää, ja niin edelleen ja niin edelleen. Niitä tulee naamalle joka tuutista koko ajan niin helvetisti, että niiden kumoamiseen menisi muutama sata ihmiselämää.

Brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh, joka on tunnettu kypäräkriittisistä lausunnoistaan, antoi äskettäin Helsingin Sanomille haastattelun. Toimittaja oli poiminut juttuun Marshin anekdotaalisen toteamuksen, ettei hän ole loukkaantunut kertaakaan 45 vuoden aikana ajaessaan pyörällä Lontoossa. Keskustelupalstoilla alettiin välittömästi naureskella Marshin anekdootille epätieteellisenä todisteluna. Jostain syystä samat henkilöt pitävät kuitenkin samoissa ketjuissa viliseviä kypärä pelasti henkeni -anekdootteja validina todisteluna eivätkä naureskele niille. Argumentoinnin säännöt eivät ole kaikille samat.

Toinen osapuoli saa vapaasti vedota tunteisiin, ja toisen osapuolen pitäisi taistella tunteiden luomaa väärää mielikuvaa vastaan käyttäen vain faktaa, tiedettä ja johdonmukaista päättelyä. Tällaisessa taistelussa ei voi voittaa.

Käänteinen todistustaakka

Kun sanon, että ei ole näyttöä siitä, että kypärälait tai kypärän käytön lisääntyminen olisi vähentänyt päävammoja väestössä, minulta aletaan tivata todisteita. Kyllä. Siis minun pitäisi todistaa, että jotain asiaa ei ole olemassa.

Tämä on sama kuin sanoisi, että Jumala on olemassa, koska et voi todistaa, että ei ole.

Lääkkeitä ei tuoda markkinoille sillä perusteella, että ei ole näyttöä siitä, että ne eivät parantaisi sairautta. Eikä lakeja säädetä sillä perusteella, että “ei niistä mitään haittaakaan varmaan ole”.

Tietysti on ihan hyvä kysymys, onko tätä asiaa lainkaan tutkittu. Kyllä on. Esimerkiksi Kanadassa tutkittiin kypärälain ja pyöräilyssä tulleiden vammojen yhteyttä eri provinsseissa, joista osassa on säädetty kypärälaki, osassa ei. Tulokset:

• Miehet joutuivat sairaalaan useammin kuin naiset
• Provinsseissa, joissa pyöräiltiin eniten, oli vähiten liikenteessä tulleita vammoja
• Yhteyttä päävammojen ja kypärälakien välillä ei löytynyt.

Sveitsissä tutkittiin laskettelijoiden aivovammoja kymmenen vuoden ajalta, jolloin kypärän käyttöaste nousi 0%:sta 71%:iin. Tulokset:

• Miehet saivat vakavia päävammoja useammin kuin naiset
• Merkittyjen alueiden ulkopuolella lasketelleilla oli 7-8 -kertainen riski saada keskinkertainen tai vakava aivovamma
• Aivovammojen määrä ja vakavuus ei vähentynyt 10 vuoden aikana.

Tietysti on mahdollista, että kypärälait tai lisääntynyt kypärän käyttö vähentävät päävammoja väestössä, ja tästä ei vain vielä ole näyttöä. Mutta kun sitä näyttöä ei ole, on väärin väittää, että lisääntynyt kypärän käyttö vähentää päävammoja. Todistustaakka on sillä, joka näin väittää.

Anekdootit

Yksi yleisimmistä argumentointivirheistä on anekdootti “Kypärä pelasti henkeni”. Pyöräilyn turvallisuudesta on mahdotonta kirjoittaa artikkelia tai tehdä juttua ilman, että joku tai yleensä hyvinkin moni tulee kommentteihin kertomaan, kuinka kypärä joskus pelasti heidät tai jonkun heidän tuntemansa henkilön kuolemalta tai vakavalta aivovauriolta (kauanko veikkaatte että kestää, ennen kuin ensimmäinen ilmestyy tämän artikkelin kommentteihin?). Todellisuus on kuitenkin näiden maallikkoarvioiden kanssa ristiriidassa. Siis edellä mainittu näytön puute, että kypärälait tai kypärän käytön lisääntyminen olisi vähentänyt päävammoja väestössä. Mutta anekdootin kertoja ei ole koskaan väärässä. Hän kyllä tietää varmasti.

Sen lisäksi, että anekdootti on itsessään argumentointivirhe, se on kypärien tapauksessa kehäpäätelmä. Anekdootin kertojan johtopäätös, että kypärällä oli tai olisi ollut pelastava vaikutus, perustuu oletukseen, että kypärä on tehokas.

Anekdootin kertoja hehkuttaa kypärää eikä koskaan mieti, mikä kolarin aiheutti ja miten sen olisi voinut estää. Todennäköisesti kaatuminen tai törmäys olisi ollut vältettävissä hitaammalla nopeudella. Kun ajaa hitaammin, ehtii tarkkailla tien pintaa ja muuta liikennettä. Jos yllätyksiä tulee, on enemmän aikaa reagoida. Jos täytyy yllättäen jarruttaa, pito ei lähde niin helposti. Jos kuitenkin kaatuu, kaatumista on helpompi kontrolloida.

Tietenkin infrastruktuuri on kaiken perusta. Sen pitää olla turvallinen, niin että tienkäyttäjän virhe ei heti johda onnettomuuteen. Samoin pyörän on oltava kunnossa, erityisesti jarrujen. Mutta jos puhutaan siitä, mitä pyöräilijä voi itse tehdä oman turvallisuutensa hyväksi liikenteessä, maltillinen nopeus on paljon merkittävämpi kuin kypärä. Kypärä ei estä yhtäkään onnettomuutta. Eikä se suojaa käsiä, jalkoja, niskaa eikä torsoa. 

Valtti ilman käsiä ja isä kännissä

Valistusvideoita tekevien ongelma näyttää olevan se, että pyöräily on turvallista ja kaatuminen epätodennäköistä. Siispä voidakseen demonstroida kypärän tärkeyden he ovat ratkaisseet ongelman laittamalla videolla pyöräilijän ottamaan hölmöjä riskejä.

Vastikään “poliisikonstaapelit” Maltti ja Valtti näyttivät lapsille, miten tärkeää kypärän käyttäminen on. Videolla Valtti ajelee pyörällä holtittomasti ilman käsiä ja kaatuu. Maltti tästä tietysti heti valistamaan Valtille, miten tärkeää kypärän käyttäminen on. Koska Valtti on hieman hidas eikä heti ymmärrä kypärän tärkeyttä – lieneekö saamallaan aivovauriolla osuutta asiaan – Maltti ja Valtti kiipeävät talon katolle vesimeloneita pudottelemaan. Ilman turvaköysiä, ja kyllä, ilman turvakypärää.

Elikkä lapset kuulkaas. Katolla kiipeily ilman turvavarusteita on ihan OK. Eihän se ole kuin ehkä 3-6 metrin pudotus. Pyörän selkään sen sijaan ei ole asiaa ilman kypärää. Kypärä päässä voitkin sitten ajaa ilman käsiä ja vaikka silmät kiinni.

Kaatumis- ja putoamistapaturmissa kuolee Suomessa vuosittain yli 1000 ihmistä. Siis muissa kuin pyörällä kaatumisissa.

Eräs kaveri kerran totesi, että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, voit vaikka kaatua ihan suoralla tiellä ilman toista osapuolta, kuten hän kerran, ja onneksi oli kypärä. Kysyin häneltä, että kuinka ihmeessä hän suoralla tiellä kaatui. Vastaus: “Irrotin molemmat kädet ohjaustangosta kolmenkympin vauhdissa kaivaakseni taskustani kännykkää.”

Lähes yhtä hieno on Poliisileijonan valistusvideo, jossa kypärättömälle isälle käy köpelösti (varoitus: katsoja saattaa pyörtyä myötähäpeästä, ellei säädä ironiareseptoreitaan oikealle taajuudelle).

Isä ja Lenni päättävät lähteä pyöräretkelle. “Ennen lähtöä Lenni kiinnittää pyöräilykypäränsä huolellisesti” – paitsi että hihnat ovat silminnähden löysällä. Lisäksi näyttää siltä, että isä joko ei ole koskaan ajanut pyörällä, tai sitten hän on tukevassa kännissä.

Lenni: Hei, missä sun kypärä on?
Isä: En mä nyt muistanu ottaa sitä mukaan.
Lenni: Ei sillon saa ajaa pyörällä. (kyllä saa, toim. huom.)
Isä: Anteeks, mä käyn hakeen sen.

Isä saa kypärän päähänsä, hihnat ovat oikein säädetyt ja pyöräkin alkaa kulkea suoraan kuin taikaiskusta. Pyöräilykypärä näyttää poistaneen isän humalatilan.

Tämän videon viesti on:

1. Ei niillä hihnoilla niin väliä ole, kunhan on kypärä.
2. Kännissä voi ajaa, kunhan on kypärä.

Kirjoitin videon dialogin uusiksi. Kas tässä:

Lenni: Hei, miks sä ajat noin holtittomasti?
Isä: Tuli otettua muutama tuoppi liikaa.
Lenni: Ei sillon saa ajaa pyörällä.
Isä: Anteeks, mä otan taksin ja meen kotiin selviämään.

HUS:n sairaalan neurokirurgian teho- ja valvontaosastolla hoidettiin 1368 aivovammatapausta 2010–2015. Näistä noin 4 % oli pyöräilijöitä. Noin 77 % oli kävellessä kaatuneita, pudonneita tai löydettyjä (mekanismi epäselvä). Näistä noin 50 %:lla oli ennen tapaturmaa diagnosoitu alkoholin väärinkäyttö.

Olen kyllä samaa mieltä siitä, että jos päättää ottaa liikenteessä typeriä riskejä, ajaa ilman käsiä ja umpitunnelissa, kannattaa varmaankin käyttää kypärää. Mutta ensisijaisesti kyllä kannattaisi pitää ne kädet ohjaustangossa, ajaa selvinpäin ja maltillista vauhtia. Silloin ei satu muihinkaan ruumiinosiin. Missään tapauksessa älkää menkö katolle kiipeilemään ilman turvaköyttä.

Videot kertovat kulttuurista, jossa kypärä on itseisarvo ja turvallisuus on toissijaista.

Ukko “kypärän vastustaja” Olkinen

Olipa kerran tunnettu kylähullu nimeltä Ukko Olkinen. Hän kierteli pitkin kyliä saarnaamassa ihmisille, että kypärän käyttäminen on syntiä. Kaikki kypärän käyttäjät joutuisivat oitis helvettiin. Ukko Olkinen vastusti kypärää. Hitto mikä ääliö. Sitten hän eli elämänsä loppuun hieman ahdistuneena, kunnes kuoli sepelvaltimotautiin.

Toistaiseksi historioitsijat eivät ole kuumeisesta etsinnästä huolimatta löytäneet todisteita siitä, että Ukko Olkinen olisi todella joskus elänyt. Mutta Ukko Olkisen legenda elää ja voi hyvin.

Ainakin jos mitä tahansa kypäräaiheista keskustelu- tai kommenttipalstaa on uskominen. Jokaisessa niissä hyökätään Ukko-paran kimppuun oikein porukalla. Se kirottu kypärän vastustaja. Miten se kehtaa.

Se Ukosta. Levätköön rauhassa. Itsehän en ole koskaan, ikinä, missään sanonut toiselle ihmiselle, ettei tämä saisi käyttää kypärää. En ole myöskään koskaan, ikinä, missään, nähnyt kenenkään muunkaan sanovan toiselle ihmiselle, ettei tämä saisi käyttää kypärää.

Toisinpäin kyllä. Olen montakin kertaa nähnyt monien sanovan toisille ihmisille, että näiden pitää käyttää kypärää.

Minun puolestani jokainen, joka haluaa käyttää kypärää, saa niin aivan vapaasti tehdä. En paheksu häntä, en tule ilkkumaan, en ota siihen mitään kantaa. Jokainen saa itse valita.

En vastusta kypärää. Vastustan kypäräpakkoa. Vastustan aggressiivista kypäräkampanjointia ja pelottelua. Vastustan ilman kypärää ajavien syyllistämistä, paheksumista, nimittelyä ja vihapuhetta. Vastustan sellaista kulttuuria, jossa ihmisille asetetaan moraalinen velvoite ja sosiaalinen paine käyttää kypärää. Silloin aitoa valinnanvapautta ole. Vastustan sellaista kulttuuria, jossa ei saa näyttää kuvia pyöräilijöistä vapaavalintaisessa päähineessä.

Kannatan sitä, että jokainen saa aidosti päättää itse kypärän käytöstään. Pyöräilevä ihminen tekee suuren palveluksen yhteiskunnalle riippumatta siitä, millaisiin varusteisiin hän on pukeutunut.

En vähättele kypärän hyötyä. Pyrin antamaan siitä realistisen kuvan. Kypärästä voi joissain tilanteissa olla jotain hyötyä. Pyöräilyn kokonaisturvallisuuden kannalta kypärän hyöty on marginaalinen. Paljon tärkeämpiä ovat infrastruktuuri, autojen nopeudet ja pyöräilyn määrä. Kypärä ei estä yhtäkään onnettomuutta. Nämä ovat faktoja, eivät vähättelyä.

Olen todennut nuo samat asiat kymmeniä kertoja. Keskustelut menevät yleensä tähän tapaan:

A: Miksi vastustat kypärää?!
B: En vastusta kypärää. Vastustan kypäräpakkoa. Jokainen saa itse valita, haluaako käyttää kypärää.
A: Mutta minä koen että vastustat kypärää.
B: Aha. No en silti vastusta.
A: Kylläpäs vastustat. Koska minä koen niin.

Kypärän vastustaminen on subjektiivinen kokemus, vähän kuin sukupuoli-identiteetti, paitsi että se et olekaan sinä itse, joka päätät, vaan vasta-argumentoija päättää sen puolestasi. Näin nämä asiat koetaan kuulkaa, ja lukematta paras.

Neuvojia riittää. Argumentaationi on vääränlaista. Se on minun vikani, jos ihmiset eivät osaa lukea. Saan kyllä vastustaa kypäräpakkoa, kunhan en tuo esille mitään kypäräpakkoon tai nykyiseen lakiin liittyviä ongelmia, en sano, että kypärän hyötyjä on liioiteltu, en ole kriittinen, ja itse asiassa paras taktiikka on piipittää, että kyllä itsekin käytän kypärää, ja kypärän käyttäminen on fiksua, ja kypärä on hyödyllinen turvavaruste, mutta oikeasti kyllä infrastruktuuri ja ajonopeudet ovat paljon tärkeämpiä turvallisuudessa.

Eiku hetkinen. Sitähän kokeiltiin jo. 

Kysehän on tietysti siitä, että kun valinnanvapautta vastaan hyökkääminen on moraalisesti arveluttavaa ja se vaikuttaa ahdasmieliseltäkin, eikä kypäräadvokaatilla ole oikeita argumentteja, hän hyökkää olkiukkoa vastaan – kypärän vastustajaa – jota ei ole olemassa.

Kypäräkielto

Kypäräkielto on äärimmäinen versio Ukko “kypärän vastustaja” Olkisesta.

Jostain syystä, jota en ihan pysty käsittämään, monille on vaikea hahmottaa, että kun kypäräsuositus poistuu laista, jokainen saa saa edelleen vapaasti käyttää kypärää jos haluaa. Kukaan ei ole kieltämässä keneltäkään kypärän käyttöä. Laki ei vain jatkossa yksinkertaisesti ota asiaan kantaa. Tämä on oikein, sillä lain tehtävä ei ole suositella ihmisille pyöräilykypärän käyttöä, sen enempää kuin sen tehtävä on suositella kävelykypärän käyttöä tai vaikka kondomin käyttöä.

En tiedä miten tähän tultiin. Ilmeisesti kyseessä on joukkohysteria, jossa ajattelu sumenee täysin.

Aikoinaan kypäräsuositusta perusteltiin “kompromissina” tai jonkinlaisena “neutraalina” ratkaisuna kypäräpakon ja ei-minkään välillä. Asia ehkä nähtiin jotensakin näin:

Mutta kypäräsuositus laissa ei ole kompromissi, eikä se ole neutraali. Yllä olevasta janasta nimittäin uupuu kokonaan toinen ääripää:

Neutraali ratkaisu on, ettei laki sano asiasta yhtään mitään. Kypäräapostolit hyökkäävät kypäräkieltoa tai “kypärättömyyssuositusta” vastaan, vaikka niitä ei ole kukaan esittänyt.

Vaihtoehtoinen todennäköisyysmatematiikka

Vuosi sitten jouduin HSL:n kevätpippaloissa tahtomattani keskelle kypäräkeskustelua (joo, en tosiaan aloita niitä keskusteluja itse, arvatkaa miksi). Eräs liikennealan ammattilainen kauhisteli minulle, miten vaarallista pyöräily on, ja miten sen takia on tärkeää käyttää kypärää. Selitin hänelle, että pyöräily on itse asiassa turvallista, onnettomuuden todennäköisyys on pieni ja siihen voi itse vaikuttaa omalla ajotavalla, ja että kypärä voi jonkin verran pienentää päävamman riskiä mutta päävamman riski on jo lähtökohtaisesti hyvin pieni. Vastaus: ”Niin niin, mutta se on kuitenkin 50-50 joudutko onnettomuuteen vai et.”

Yritä siinä sitten selittää riskiä ihmisille, joilla ei ole niin minkäänlaista ymmärrystä siitä, mitä tarkoittaa todennäköisyys (jos olisi, kukaan ei esim. lottoaisi). Toinen suosittu fraasi on:

”Tilastot ei paljon lohduta sitten kun makaat vihanneksena sairaalassa.”

Miten tällaiseen dadaan vastataan? Ehkä näin? Samalla dadaismilla voi tietysti perustella myös kävelykypärän, autoilukypärän tai suihkukypärän. Mutta dadaisti ei anna moisen logiikan häiritä epäjohdonmukaisuuttaan. Ainoastaan pyöräilyssä pitää harjoittaa päävamman riskinpienennysrituaalia. Muussa elämässä korkeampikin riskitaso on täysin hyväksyttävää.

Itsetyytyväisten jauhot suuhun -pikkunokkeluuksien kuningas on ehkä seuraava, ylivertaisessa viisaudessaan suorastaan sokraattisen ovela kysymys, jonka esittäjä näin tulee mielestään aukottomasti todistaneeksi kypärän tarpeellisuuden:

“Löisitkö pääsi mieluummin kypärän kanssa vai ilman?”

Oikea vastaus tähän kysymykseen on: Mieluummin en löisi päätäni.

Kysymykseen on leivottu sisään klassinen argumentointivirhe: väärä dilemma.

Jotenkin ihmisille on onnistuttu myymään tarina, että kypärä kannattaa olla, koska sitten kun kaadut ja lyöt pääsi, niin sattuu vähemmän. Ikään kuin pään lyöminen olisi väistämätöntä. Kysymyksen esittäjä on valinnut ehdollisen todennäköisyyden, jossa on ohitettu todennäköisyys joutua onnettomuuteen ja todennäköisyys, että päähän kohdistuu isku. Tähän todennäköisyyteen voi itse merkittävästi vaikuttaa ajamalla varovasti.

Todennäköisyyttä joutua onnettomuuteen ei voi noin vain ohittaa ja asettaa ykköseksi eli varmaksi tapahtumaksi, kun kyse on valinnasta, käyttääkö pyöräilykypärää vai ei. Ehdollinen todennäköisyys tarkoittaa tässä tapauksessa siis seuraavaa: Millä todennäköisyydellä sinua sattuu vähemmän kypärä päässä, kun tiedetään varmasti, että lyöt pääsi?

Mutta kukaan ei ota kypärää naulakosta ja lähde ulos aikomuksenaan hakata päätään betoniseinään. Silloin kun kypärä otetaan tai ei oteta käyttöön, tehdään riskiarvio (tiedostaen tai tiedostamatta), onko kypärä tarpeen. Tähän sisältyy myös arvio todennäköisyydestä joutua sellaiseen onnettomuuteen, jossa saa iskun päähänsä. Urheilussa, esimerkiksi maastopyöräilyssä se on varmasti suurempi kuin asiointipyöräilyssä.

Jos vaikka todennäköisyys kaatua pyörällä on 0,006, todennäköisyys lyödä päänsä kaatuessaan on 0,3, kypärä vähentää päävamman todennäköisyyttä 40 % ja oletetaan että kypärä ei aiheuta riskikompensaatiota, silloin päävamman todennäköisyys on

• ilman kypärää 0,3*0,006 = 0,0018
• kypärän kanssa 0,3*0,006*0,6 = 0,0011

(Luvut ovat täysin hatusta vedettyjä, luultavasti hyvin liioiteltuja, ja niiden tarkoitus on ainoastaan havainnollistaa todennäköisyyden käsitettä.)

Mutta koska tällaiset luvut eivät ole kovin mediaseksikkäitä, on retorisesti paljon tehokkaampaa ohittaa ne, asettaa kaatumisen tai törmäyksen todennäköisyys ykköseksi ja puhua ainoastaan kypärän tehokkuusluvuista, jotka nekin ovat yleensä suuresti liioiteltuja, tai antaa ymmärtää että puhutaan kypärän tehokkuusluvuista: “Jopa puolet siitä joukosta, joka kuoli pyöräilyonnettomuudessa (ilman kypärää, kypärällisiä ei lasketa) olisi pelastunut (saattanut pelastua) kypärää käyttämällä.” Lue: tutkijaraporteista selviää, että 0-1 ihmistä olisi varmuudella pelastunut kypärää käyttämällä. Ei ehkä olekaan enää ihme, että ihmisiltä tulee tällaisia päätelmiä “se on 50-50 joudutko onnettomuuteen”.

Palataan vielä väärään dilemmaan. Eli kysymykseen:

“Löisitkö pääsi mieluummin kypärän kanssa vai ilman?”

Miksi se on väärä dilemma? Kysymyksessä tehdään oletus, että lyön pääni varmuudella. En siis voi valita, lyönkö päätäni vai en. Tai en esimerkiksi voi valita sellaista toimintatapaa, jossa hyvin todennäköisesti en lyö päätäni. Tämän jälkeen minulta kysytään, valitsenko käyttää kypärää vai en. Kysymys on siis oleellisesti seuraava:

Mitä vapaa tahtoni sanoisi kypärän käytöstä, jos minulla ei olisi vapaata tahtoa?

Jos tämä ei heti auennut, suosittelen pysähtymään asian äärelle hetkeksi. Se on ihan OK joskus pysähtyä miettimään asioita.

“Kypärän kanssa vai ilman” -kysymyksestä on monenlaisia versioita. Vastikään varatuomari Heikki Kössi kehotti ihmisiä lyömään itseään vasaralla päähän, jotta kypärän mielekkyys tulisi näin todistetuksi:

“KAIKILLE niille pyöräilijöille, jotka kirurgi Henry Marshin tavoin (HS Kaupunki 15.5.) epäilevät kypärän käytön mielekkyyttä, suosittelen empiiristä vasarakoetta. Kopauta vasaralla päähäsi ilman kypärää ja sitten kypärän kera. Tulos on heti koettavissa ja var­masti henkilökohtainen.”

Hyvät ihmiset. Älkää hakatko itseänne vasaralla päähän. En suosittele muutakaan pään hakkaamista, vaikka käyttäisittekin kypärää. Se on vaarallista.

Lopuksi

Piti kirjoittaa myös muun muassa turvavöistä, kananmunista ja vesimeloneista, mutta en nyt jaksa, koska ruoka ei ole erityinen intohimoni. Näistä ja muutamista muista argumentointivirheistä seuraavassa osassa, joka ehkä ilmestyy tai sitten ei. Juuri nyt tuntuu siltä, että maailmassa kyllä todellakin on tärkeämpiäkin asioita.

Lopuksi osallistun dadaistiseen keskusteluun tällä kuvalla kouvolalaisesta risteyksestä: