Helsingissä todellakin on vankka perinne kävelyn ja pyöräilyn nöyryyttämiselle, vaikka mm. liikkumisen kehittämisohjelman kauniit lauseet kertovat jotain muuta. Jollekin on annettu valta rakentaa poikkeusreittejä oman mielensä mukaan ilman, että pysähtyisi edes sekunniksi miettimään muita vaihtoehtoja. Ilmeisesti vallalla oleva tapa on niin vakiintunut, ettei muita ratkaisuja kukaan edes tiedä. Kyllä niitä on (jos ette tienneet), ja siksi tätä artikkelisarjaa onkin kiva kirjoitella. Näytetään suurta valtaa käyttäville, että kuules poika, nyt on sun vuoro tehdä poikkeusreitit sovittujen prioriteettien mukaan. Ensin kävely, sitten pyöräily, joukkoliikenne, tavaraliikenne ja lopuksi jos mahtuu, yksityisautoliikenne.

Sarjan kolmas osa paljastaa tällä kertaa kaksi työmaata: toinen juuri aloitettu, mutta vasta marraskuun alussa valmistuva, ja toinen jo kuukaudenpäivät kävelyä ja pyöräilyä pakkokierrättänyt työmaa.

Hämeenlinnanväylän ylittävä Metsäläntien silta

Työt ovat juuri käynnistyneet ja joku on viisauksissaan päättänyt huomioida pyöräilyn pakkotalutuksella marraskuun alkuun asti, eli vaivaiset kuusi ja puoli kuukautta. Syy tähän on se, että autoille on lohkaistu reilusti tilaa yhdistetyltä pyörätieltä.

Autoille kyseinen silta on periaatteessa vain yksi monista reiteistä Haagaan tai Haagasta. Tästä kuljetaan, jos on matkalla joko Hämeenlinnanväylälle pohjoiseen tai Metsälään, Käpylään ja muualle sinnepäin. Myös Hämeenlinnanväylää pohjoisesta tuleva käyttää siltaa mennessään Metsälään, Käpylään jne. Liikennemäärät vuonna 2014 työmaan kohdalla oli 7400 ajon./vrk. Mutta vuonna 2014 tämä oli toinen varsinainen reitti Maaliikennekeskukselle Tuusulanväylän lisäksi. Mutta enää tätä liikennettä ei ole, sillä Maaliikennekeskuksen toiminta loppui kesällä 2015. Bussilinjoista vain numero 56 käyttää kyseistä reittiä vuorovälien ollessa ruuhka-aikana 15-20 minuuttia.

Mutta pyöräilylle silta on osa Vihdintien/Lassilan ja Käpylän/Oulunkylän välistä poikittaista pääreittiä. Pyöräväylä hyödyntää Haagassa tuolla reitillä suurta puistoaluetta: Aino Acktén puisto, Alppiruusupuisto ja Laajasuon liikuntapuisto, ja tämän vuoksi sillan tärkeys pyöräilylle korostuu. Reitti on mäkisyydestä huolimatta paljon käytetty, sillä korvaavaa reittiä ei juurikaan ole.

Viime vuonna viereistä Nuijamiestentien ylittävää siltaa peruskorjattiin ja silloin pyöräilijät ohjattiin alakautta pakkokierrokselle, jotta yksityisautoliikenne pystyi ajamaan työmään ohi häiriöttä. Tällä kertaa alakautta ohjaaminen ei tule Hämeenlinnanväylän takia kyseeseen, niin ratkaisuksi on keksitty Talutathan pyörää sillalla -liikennemerkki. Kuusi ja puoli kuukautta talutusta vain sen takia, että yksityisautot pääsevät normaalisti ajamaan sillalla. Prioriteetit ovat täälläkin kadonneet.

”Sillat ovat vilkkaasti liikennöidyillä väylillä, ja korjaustyöt aiheuttavat liikennehaittoja siltojen alittavilla ja ylittävillä väylillä. Merkittävimmät liikennehaitat pyritään ajoittamaan heinäkuulle, jolloin liikennemäärät ovat pienimmillään.”

Kävelystä ja pyöräilystä ei ole mainittu täällä sanaakaan.

Mutta miten autoliikenne ohittaa sillan? Eilen kun paikalle polkasin… siis talutin, ihmettelin hetket autoliikenteen valovaiheita. Tämän lyhyen 15 minuutin seurantajakson aikana autoliikenne ei kertaakaan ylittänyt poikittaista risteystä samaan aikaan kahdesta suunnasta, vaan valovaihe päästi ensin toisen suunnan autot, ja vasta tämän jälkeen toisen suunnan. Ja lopuksi Hämeenlinnanväylältä nousseet. Mutta valojen vaihtumista odoteltiin kylläkin siellä samaisessa paikassa, sillalla.

Miksi autoliikennettä ei voisi ohjata yhtä kaistaa vuorosuunnista ohi työmaan siten, että Metsälän suunnasta tulevat autoilijat jäisivät odottamaan tilapäisiin liikennevaloihin jo ennen siltaa? Näin tehtynä kävelyyn ja pyöräilyyn ei olisi tarvinnut kajota. Tämä ratkaisu tukisi voimassa olevia prioriteettejä. Tämän vuorosuuntaisen kaistan pituudeksi tulisi alle sata metriä, jonka ajamiseen kuluu alennetulla 30 km/h nopeusrajoituksella 12 sekuntia. Tässä vaiheessa en lähde edes spekuloimaan, millä nopeudella tuolla ahtaudessa nyt pystyy autoilemaan, kun vastasuunnan autot päästetään työmaalle saakka odottamaan liikennevaloihin. Mutta sen tiedän, että työmaan ohi pakotettuun kävelyyn menee aikaa yli minuutti. Nelinkertainen aika verrattuna saman matkan pyöräilyyn, ja kuusinkertainen aika verrattuna saman matkan autoiluun.

Moottoriajoneuvoille haitta on tällä hetkellä muutaman sekunnin (50 km/h -> 30 km/h), mutta pyöräilylle neljäkymmentäviisi sekuntia (pyöräily 20-25 km/h -> kävely 5 km/h).

 

Nyt paikalle on toistaiseksi tuotu hieman suositusluontoinen lisäkilpi, mutta Jalkakäytävä –liikennemerkin lisääminen samaan tolppaan on vain ajan kysymys.

Jälleen työmaan poikkeusreitit hyväksynyt taho on unohtanut voimassa olevat kulkumuotojen prioriteetit. Miksi ne ylipäänsä ovat jos niistä ei tarvitse pitää kiinni?

Tukholmassa asioita on tapana ratkaista näin! Vasemmassa kuvassa pyöräily on sekaliikenteessä (saapuvat työmaan kohdalle molemmista suunnista yksisuuntaisesti pyörätietä ja -kaistaa pitkin) ja kävely molemmin puolin katua. Oikeassa kuvassa pyöräily ja kävely omalla väylällään. Vain siirrettävä tunnistimella varustettu liikennevalo on nostettu pyörätielle, vaikka sekin voisi aivan hyvin olla ajoradalla. 

Mannerheimintie Tilkanvierron kohdalla

Tämän toisen paikan poikkeusratkaisu on Helsingin rakennusviraston nykyisissä keinovalikoimissa hyvin yleisesti käytetty tapa: kierto. Jotta yksityisautoliikenne ei häiriinny, kävely ja pyöräily voivat aivan hyvin odotella valoissa, ylitellä katuja, kierrellä ja kaarrella, ja taas odotella ja ylitellä jne.

Ikävää tässä on se, että jotkut oikeasti luulevat tämän ratkaisun olevan jokin pakko ja olosuhteet huomioiden hyvä ja laadukas, jopa paras, mahdollinen ratkaisu työmaan ohitukseksi. Kun aidoissa on riittävästi heijastimia ja se kartta (näkövammaiset kiittävät!), ja keltamustien kiertomerkkien määrä on maksimoitu (jälleen näkövammaiset kiittävät), niin kyllä ne kulkumuotojen prioriteetitkin täyttyvät. Ei näitä muutenkaan voi tehdä.

Ei! Nämä ratkaisut edustavat täydellistä piittaamattomuutta prioriteeteistä. Yksityisautoilulle aiheutuvien ruuhkien ehkäisy on ollut tärkein kaikista arvoista. Tämän aistiin mistä vaan, jopa kaupungin omasta tiedottamisesta. Kävelyn ja pyöräilyn ajanhukkaa ei kukaan laske, koska eiväthän ne ole liikennettä. Eikä heille tule edes ruuhkia, ja lisäksi he kävelevät ja pyöräilevät vapaaehtoisesti. Strategioissa näihin kulkumuotoihin halutaan lisäystä, mutta samaan aikaan heitä on lupa kierrättää ja kiusata. Ei näillä keinoilla kukaan vaihda liikkumista kävelyyn tai pyöräilyyn, ei ainakaan ohiajavista autoilijoista, vaikka osalla heillä matkan pituus on vain muutama kortteli, maksimissaan pari kilometriä.

Helpoiten hyvät ratkaisut ymmärtää, kun ensin ajattelee kaikkia kulkumuotoja kokonaisuutena. Tässä ajattelussa sillä ei ole mitään väliä onko työmaa ajoradalla, bussikaistalla, pyörätiellä vai jalkakäytävällä. Prioriteetit ohjaavat ja toteutuksen mahdollistaa laadukas keinovalikoima: pysäköinnin poisto, uudet ajoratamerkinnät, työmaa-aikaiset liikennemerkit ja -liikennevalot, luiskaukset, aidat, muurit, suojateiden siirrot, ajokaistojen kavennukset, ajokaistojen poistot, vastaantulevien kaistojen hyödyntäminen ja viimeisenä yksityisautoilun kierrättäminen. Tällä hetkellä tätä kokonaisuutta ei nähdä, paitsi jos työmaa on ajoradalla, silloin käy niin kuin Metsäläntien sillalla. Työmaa pyörätiellä ja jalkakäytävällä on vain työmaa pyörätiellä ja jalkakäytävällä. Ajorataa tämä työmaa ei koske. Ei edes mahdollista pysäköintiä. Ja kaiken kivan lisäksi kunnallistekniikka sijaitsee juuri pyörätien ja jalkakäytävän alla.

Pieni vertailu lienee paikallaan. Vasen kuva Mannerheimintieltä, oikea Tukholmasta. (klikkaamalla kuvia saat ne suuremmiksi)

Helsingissä ainoana vaihtoehtona nähdään pakkokierrätys, Tukholmassa ajokaistan poisto.

Nyt jotkut saattavat ajatella: jos Helsingissä olisi poistettu ajokaista ajoradalta, niin silloinhan bussiliikenne olisi ollut kärsijä, eikä yksityisautoliikenne. Tämä vaihtoehto olisi ollut vielä huonompi kuin nyt toteutettu kierto. Totta. Bussikaista olisi päätynyt muuriin. Entä jos yksityisautot olisi siirretty raitiovaunukiskoille ja bussikaistaksi olisi muutettu yksityisautokaista? Mutta eihän sekään täytä voimassa olevia prioriteettejä. Silloin ratikat olisivat seisoneet ruuhkassa. No onneksi tähänkin on helppo ratkaisu jo keksitty.

Bussikaista jatkuu etuajo-oikeutettuna ja yksityisautokaistalle on asetettu väistämisvelvollisuus. Helsingissä kaistat kulkevat vain toisin päin, mutta ideologia kopioituna. Tätä ratkaisua voi tehostaa vielä pitkällä sulkuviivalla ennen kaistojen yhdistymistä.

Työmaa on loppujen lopuksi hyvinkin lyhyt, vaikka pakkokierto on pitkä. Yhdistetystä kaistasta oleva haitta yksityisautoille on maksimissaan kaksikymmentä kolmekymmentä metriä, ja ruuhkahan ei tästä kohdasta ruuhka-aikana kuin pahene. Työmaa ei missään tapauksessa olisi pullonkaula millekään.

Mutta miten tämä laadukkaat keinot sekä voimassa olevat prioriteetit saadaan näistä asioista päättävien tietoon? Milloin he ovat valmiit ottamaan riskin, että sujuva kävely on kaiken suunnittelun lähtökohta? Tämän jälkeen tulee pyöräily ja joukkoliikenne. Milloin he lopettavat yksityisautoilun säälimisen ja ruuhkien ehkäisyn? Pitääkö todellakin odottaa niin kauan, kun he huomaavat ettei ruuhka-ajan ruuhkille voi tehdä enää mitään. Ruuhkaan joutuvan autoilijan omaksi tehtäväksi jää joko vaihtaa kulkuaikaa, kulkupaikkaa tai kulkumuotoa. Ja tätä päätöstä virkamiehet voivat helpottaa pitämällä kiinni sovituista prioriteeteistä. Milloin he alkavat noudattamaan sovittuja prioriteettejä?

***

Seuraavassa osassa juttua Lauttasaarentiestä. Vierailin ja kuvailin siellä viime sunnuntaina. Myös toinen nyt peruskorjattava silta Viikintiellä kiinnostaa. Onko sielläkin keinovalikoimassa talutus? Vai autojen työntö? – tätä pitää polkea katsomaan.