Helsingissä pidetyssä ECOMM 2015 ja Velo-city jälkiseminaarissa esiteltiin valittuja paloja aiemmin tänä vuonna järjestetyistä kestävän liikkumisen ja pyöräilyn konferensseista. Käsittelen seuraavassa lyhyesti seminaarin Velo-city –osuutta suhteessa omaan näkökulmaani kaupunkipyöräilystä. Olen pohtinut pyöräilyä ruumiillisen kokemuksen kautta pro gradussani (Kantola 2015). Lähtökohta tutkimukselleni oli hämmennys siitä, miten vähän oma kokemukseni pyöräilystä kaupungissa vastaa odotuksiani siitä, millaiseksi kuvittelen kaupungin ja siellä liikkumisen. Ristiriita kokemuksen ja niin sanotun todellisuuden välillä suorastaan vaatii lisätutkimusta. Jokin kaupungissa ja siellä elävien ja liikkuvien ihmisten suhteissa ei täsmää. Kaikesta huolellisesta suunnittelusta ja esimerkiksi liikennesäännöistä huolimatta moni asia on pielessä eikä ongelmia toistaiseksi ole pystytty ratkaisemaan. Tarkastelemalla toiseuden eli eräänlaisen ulkopuolisuuden ja vierauden kokemuksia kaupungin halki pyöräillessäni huomasin, että liikkumisen aistillisen ulottuvuuden lähempi tutkiminen avaa uusia mahdollisuuksia hahmottaa kokonaisuus, josta kaupungissa ihmisten elinympäristönä on kysymys.
Päivi Keränen, tuottaja Metropolia ammattikorkeakoulusta, viittasi brasilialaisen Arturo Alcoltan esitykseen, joka nosti esiin tarpeen hahmottaa miten kaikki linkittyy yhteen pyöräilyn edistämisessä. Ei riitä, että osa-alueita otetaan haltuun vaan on pyrittävä luomaan kuva kokonaisuudesta. Nykyään esimerkiksi kaupallinen ja julkinen puoli harvoin kohtaavat. Portugalin Aveiron yliopistossa puolestaan on pohdittu, millaisen roolin korkeakoulu voisi ottaa pyöräilyasioissa. Olisiko sille mahdollista toimia välittäjänä eri toimijoiden (kuten kaupunki, elinkeinoelämä, järjestöt) välillä ja herättää kriittistä keskustelua julkisen tilan käytöstä?
Toisaalta muissa, toistaiseksi marginaalisissa ihmisryhmissä piilevä potentiaali. Kuten maahanmuuttajanaiset. Olin mukana vetämässä Tampereen polkupyöräilijöiden kursseja maahanmuuttajanaisille keväällä 2015. Kursseilla on mielettömän motivoituneita osallistujia. Monet eivät olleet pyöräilleet koskaan aiemmin. Oli huikea elämys olla mukana kokemassa aikuisen ihmisen riemu, kun vain tunnin harjoittelun jälkeen pyöräily alkoi sujua. Kävimme muutamien naisten kanssa katuajokierroksilla. Tilanteessa oli suorastaan vallankumouksellisen tuntu. Olimme liikkeellä aivan tuoreiden pyöräilijöiden kanssa ympäristössä, jota siihen saakka olin tutkinut vain oman kokemukseni kautta. Nyt jouduin pysähtymään miettimään, miten tulkkaan tuota ympäristöä ihmisille, joille se on pyöränsatulasta koettuna vieras. Ensin minua hävetti selittää katuympäristön ja liikennesääntöjen epäjohdonmukaisuuksia. Tuntui siltä, että uudet pyöräilijät ansaitsevat parempaa. Mutta sitten huomaisin, mikä valtava potentiaali meissä piilee, kun tulemme pyörinemme näille kaduille huivit liehuen emmekä piittaa suunnittelun heikkouksista vaan otamme itsevarmasti kadut haltuun, pyöräilemme mihin haluamme ja nautimme pyöräilyn parhaista puolista. Jos kaikki maahanmuuttajanaiset, lapset ja muut potentiaaliset pyöräilijät todella tulisivat näkyviksi kaduilla fillaroiden, olisi vaikutus kaupunkiin liikkuvien ihmisten elinympäristönä nopeampi ja konkreettisempi kuin mitä esimerkiksi liikennesuunnittelulta voidaan odottaa. Kyse ei ole pelkästään pyöräilyn lisääntymisestä vaan myös siitä, että niin sanotut uudet pyöräilijät, joille suomalainen nykyliikennekulttuuri ei ole täysin tuttu, näkevät kadut tuorein silmin ja he liikkuvat siellä ennakkoluulottomammin.
Vappu Kantola
Linkit Velo-cityn jälkiseminaarin 2015 esityksiin: http://www.kulkulaari.fi/fi/pyoraily/tutkimukset-ja-tilastot/seminaarit
Tässä tekstissä esiintyvät lähteet:
Keränen, Päivi (2015) Systeemin vanki vai kokonaisvaltaista palvelumuotoilua?
Ojajärvi, Sanna (2015) Pyöräily ja sukupuoli – pyöräilyolosuhteita isoäideille
Kantola, Vappu (2015) Toiseuden kokemuksia julkisessa kaupunkitilassa. Pyöräilijän autoetnografia. Tampereen yliopisto, Viestinnän, median ja teatterin yksikkö.