Viime lauantaina 12.11. järjestettiin ensimmäinen näin kutsumani »mini-ilta«, pyöräilyillan pieni sisarus. Kutsut tulivat pyöräilyillan tiedotuslistalle sekä Hepon liikennepoliittiselle listalle. Mikäli niin toivotaan, voisin tiedottaa siitä laajemminkin, mutta toistaiseksi se riittänee. Mini-ilta on epämuodollisempi ja spontaanimpi tapaaminen kahvilassa tai baarissa, jossa keskustellaan ja osaksi myös valmistellaan tulevaa pyöräilyiltaa.
Ensimmäisen mini-illan anti ovat kuusi keskeistä kohtaa, jotka nousivat puheeksi:
1. Ihanneprosessi
Olisi kiinnostavaa miettiä, miltä suunnitteluprosessi parhaimmillaan näyttäisi, jotta pyöräilijöiden asiantuntemusta ja kokemusta parhaiten hyödynnettäisiin. Esimerkiksi se, että pyöräilijät pääsevät entistä varhemmin mukaan suunnitteluprosessiin, jolloin vaikutusmahdollisuudet ovat myös vielä paremmat. Sellainen ihanneprosessi voisi toimia ohjenuorana meille, kun pyrimme parantamaan yhteistyötämme virastojen kanssa. Ihanneprosessi olisi mahdollista rakentaa yhteisvoimin jollakin verkkoalustalla, kuten HepoWikissä.
2. Netissäoloaika
Nykyään suunnitelmat ovat verkossa nähtävillä vain kaksi viikkoa. Herää kysymys, onko tämä lyhyt aika välttämättömyys vai voitaisiinko pidentää aikaa. Perusteenahan tulisi olla niin kauan kuin mahdollista eikä niin kauan kuin on pakko. Palautteen antaminen hankaloituu myös sillä, että suunnitelmat eivät joskus ole enää ajanmukaisia.
3. Välit
Muistan hyvin, miten tunteet kuohuivat eräässä tilaisuudessa Leppävaarassa, jossa suunnitelijat ja pyöräilijät kohtasivat toisensa kasvotusten. Olin kuitenkin erittäin kiitollinen tilaisuudesta, mahdollisuudesta esittää omat ajatukset. Toivon että sellaisia tilaisuuksia saadaan tulevaisuudessa lisää, niin että vuorovaikutus suunnittelijoiden ja pyöräilijöiden välillä arkipäiväistyy ja välit paranevat.
4. Lainsäädäntö
Hmm, lainsäädäntö tuntuu niin helposti betonimöhkäleeltä, johon on turhaa yrittää vaikuttaa, ainakin lyhyellä aikavälillä, mutta sekin mainittiin mini-illassa enkä haluaisi jättää sitä pois. Asiaan vihkiytyneemmät kirjoittakoot ajatuksensa tähän.
5. Miten virastot voivat aktiivisemmin edistää palautteen antamista?
Palautetta olisi oletettavasti enemmän jos sitä myös aktiivisesti haettaisiin. Vaikka niin, että kiinnostuneet voivat tilata ja saada suunnitteluita automaattisesti eivätkä joudu tiukasti seuraamaan sivustoja uutuuksien varalta.
6. Millaiset oikeudet kansalaisilla on tiedonsaantiin ja vaikuttamiseen?
Onko palautteemme täysin suunnittelijan tai virkamiehen hyvän tahdon varassa vai onko meillä oikeastaan oikeudet saada äänemme kuuluviin? Entä millä tavalla?
Näitä ja muita kohtia on tarkoitus käyttää pohjana kolmannelle pyöräilyillalle. Toivon nyt teiltä itse vilkasta palautetta näihin ajatuksiini, jotta tämä homma etenisi entistä laajemmalla pohjalla.
Sana suunnittelija pitäisi oikeastaan ymmärtää yleisesti, eli myös muita virkamiehiä tarkoittavasti, suunnittelija tuli keskeisenä hahmona vain mainituksi.
Kommentteja tämän kirjoituksen alle tai suoraan minulle (niklas.woltjen <ät> helsinki.fi).
Olisinpa ollut mukana mini-illassa tuo prosessikysymys on erittäin lähellä sydäntäni.
Fillarikanavan kehityksen myötä olen oppinut aika paljon myös virkamiesnäkökulmasta. Nykyisellään kansalaisosallistuminen on harvoin palkitsevaa sen enempää kansalaisille, kuin virkamiehillekään.
Kansalaiset kokevat, ettei heitä kuulla ja vaikuttamismahdollisuudet ovat rajalliset. Virkamiehet taas kokevat, että usein vain kaikenlaisten asioiden vastustajat ja muut ”äänekkäät vähemmistöt” vaivautuvat perehtymään asioihin ja palaute liian usein vain hidastaa prosesseja tuomatta mitään merkittävää laatua mukaan.
Eräskin suunnittelija sanoi, että jo nykyäänkin 1/3 työajasta menee kaikenlaisiin lausuntopyyntöihin ja palautteisiin vastaamiseen – jossain välissä pitäisi ehtiä ne kaavatkin piirtää. Virkemiesten resurssit eivät nykyisellään mitenkään riitä siihen, että esim. Leppävaaran kaltaisia katselmuksia tehtäisiin kaikista suunnitelmista. Virkamiestä ymmärtävä kysyisi, että ”miksi he haluaisivat vielä lisää palautetta”?
Teoreettinen vastaus on, että paremman osallistumisen kautta A) demokratia toteutuu (itseisarvo, ei vaadi selitystä) B) suunnittelun laatu paranee ja C) tulee vähemmän niitä prosessia hidastavia valituksia.
Jotta teoria toteutuu käytännössä pitää toden teolla kehittää menetelmiä ja toimintatapoja. Tässä kehityksessä pitää mielestäni olla mukana kolme porukkaa:
– virkamiehet
-pyöräilijät
-poliittisesti valitut luottamushenkilöt
Jos ”ihanneprosessi” kehitetään vain pyöräilijöiden näkökulmasta saattaa se osoittautua toimimattomaksi esim. sen takia, että virkamiehillä ei ole resursseja tehdä omaa osaansa tai poliittiset luottamushenkilöt ignoraavat virkamiesten ja pyöräilijöiden välisen suhmuroinnin.
Näillä sanoilla ehdotan, että kehitetään ihanneprosessiä tulevassa pyöräilyillassa ensin vaikka pyöräilijöiden kesken, mutta viedään se sen jälkeen iteraatiokierrokselle poliitikkojen ja virkamiesten kanssa kehitettäväksi.
Mitä tulee lainsäädännön muuttamisen mahdollisuuteen, niin on se mahdollista, kannattaa lukea uusimmasta Polkijalehdestä ”Miten pyörätaskut tulivat Suomeen”.
Mielelläni olen mukana tuomassa lainsäädäntöön esim. yksisuuntaisilla vastavirtaan ajoa ja poistamassa pyörätien käyttöpakkoa.
Jos lähestytään aihetta toiselta kannalta, niin millaista palautteen tulisi olla, jotta siitä olisi virkamiesten näkökulmasta hyötyä?
Tämä on erittäin hyvä kysymys, jota olen pohtinut ja kysellyt vuosien varrella. Muutamia oppeja virkamiehen kannalta hyödyllisestä palautteesta:
– Kuvallinen (Kuvia virkamiehet kiittelevät)
– Fokusoitu (tarkka paikka tai liittyy johonkin tiettyyn suunnitelmaan)
– Ajankohtainen (fokusoitukaan palaute ei auta, jos se tulee väärään aikaan)
– Tiivis (ei tarvitse sepustella turhia, eikä edes lauseiden himinen ole niin tärkeää, kunhan sanoo selvällä suomella sen, mikä on olennaista)
Minun ihanneprosessini: 1) Liikennevirasto laatii hyvän suunnitteluohjeen. 2) Kuntien viranhaltijat noudattavat suunnitteluohjetta. 3) Liikennesuunnitelmissa ei ole epäkohtia, joten minun ei tarvitse kirjoittaa niistä muistutuksia, vaan voin kaikessa rauhassa tehdä jotain mieluisampaa.
Niinpä! Siinä mielessä nykyinen mainitsemani ihanneprosessi on vain välitavoite. Suomessa pyöräilyllä on vain sen verran heikko asema, ettei se vielä toimi itsestään.