Laadin tänään työnantajani European Cyclists’ Federationin jäsenjärjestöistä kartan sen mukaan, miten paljon jäsenillä on käytössään valtaa keskusjärjestössämme. Koska ECF on keskusliitto, valta jakautuu järjestöjen kesken niiden jäsenmäärään perustuvan maksuosuuden mukaan.
Kartasta näkyy, että pyöräilyn suosio ei kulje Euroopassa suinkaan pohjois–etelä-suunnassa, vaan akselilla länsi-itä. Suosituinta pyöräily on läntisessä Keski-Euroopassa. Hollannin ja Tanskan lisäksi aktiivisimpia pyöräilymaita ECF:n piirissä ovat Belgia, Sveitsi, Saksa, Norja ja Iso-Britannia.
Niiden jälkeen eniten aktiivisia pyöräilyjärjestöjä löytyy Italiasta, Ruotsista ja Itävallasta.
Suomessa paljon viljelty käsitys pohjoisten olojen vaikutuksesta osoittautuukin karttaa katsomalla hieman harhaanjohtavaksi.
Usein kuulee sanottavan, että pyöräily on ”luontaista” hollantilaisille tai, että tanskalaiset ovat ”synnynnäisesti taipuvaisia” pyöräilemään. Tästä seyraa helposti virheoletus, että ellei ole hollantilainen tai tanskalainen, olisi turha haaveilla pyöräilyn suosion kasvusta. Tilastoissa mitattuna Suomen pyöräilyn pääkaupunki on kuitenkin Oulu.
Heitänkin pallon lukijoille: mitkä muut syyt mahtavat vaikuttaa pyöräilyn suosioon liikennemuotona kuin maantiede?
Martti Tulenheimo
Eihän tuo kartta suoranaisesti kerro mitään pyöräilyn suosiosta eri maissa. Eikö se kerro kuinka paljon jäseniä ECF:n jäsenillä on eri maissa? Ja kuinka hyvin he ovat onnistuneet jäsenrekrytoinnissa ja ovatko jäsenmäärät suhteellisia vai absoluuttisia? Silloinhan vaikka Saksasta saa kerättyä x määrän jäseniä suhteessa helpommin kuin Suomesta. Esimerkiksi suomalaiset jäsenjärjestöt ovat HePo ja Pyöräilykuntien verkosto. Asun satoja kilometrejä Helsingistä ja enkä ole kunta, niin ei ole tullut mieleenkään liittyä näihin järjestöihin. Kuitenkin esim. Dansk Cyklist Forbund, the national cyclists’ organisation tai Fietsersbond kuulostavat jo nimeltään paljon yleisimmiltä, ja niillä varmasti onkin laajempi jäsenpohja ja kohderyhmä.
🙂 Jep. Tietty noin juuri on. Kartta on siis laadittu sen perusteella, miten monta ääntä kunkin maan järjestöillä on käytössä ECF:n kokouksissa.
Punaisella merkittyjen maiden järjestöillä on yhteensä yksi ääni maata kohti, keltaisilla 2-3 ääntä ja vihreillä 4-6 ääntä. Eli kartta kertoo lähinnä, kuinka organisoitunutta pyöräilyn edistäminen eri maissa on.
Mutta karttaa katsomalla huomaa myös, miten selkeästi pyöräilyn aktiivisin edistäminen kohdistuu juuri tiettyyn maaryhmään: varakkaisiin länsieurooppalasiin teollisuusmaihin.
Minua kiinnostaisikin pohtia yhdessä sitä, mitkä muut syyt vaikuttavat pyöräilyn suosioon liikennemuotona kuin maantiede. Mitkä asiat yhdistävät esimerkiksi Portugalia, Kreikkaa, Puolaa ja Suomea?
Maantieteen lisäksi vaikuttaa pyöräily-infrastruktuuri, tai sen puuttuminen tai huono suunnittelu. Tietenkin yleiset asenteet, jos esim. pyörä koetaan lapsen kulkupeliksi, josta siirrytään sitten suoraan mopoauto/mopo linjalta heti 18v henkilöautoon, on jotain pielessä. Ajokortin hankkimiseen liitetään eräänlainen ”luonnollinen” aikuistumisriitti, se on sosiaalisen statuksen ja aikuistumisen elämänvaiheen merkki jolla on suurta painoarvoa esim. Suomessa. Pidetään normaalina, että sitten autoillaan kun täytetään 18v.
Autoiluun liittyy myös Suomessa vielä outoja status-symboli oletuksia, eli yksinkertaisesti olet köyhä jos et autoile, jos et ole cityvihreä joka asuu Helsingin kantakaupungissa siis. Autoilua myös pidetään eräänlaisena kansalaisoikeutena, ja sen rajoittamisesta valitetaan suunnattomasta, kuten myös bensiinin hinnasta. Autoteollisuus on myynyt meille tietenlaisen elämäntavan, se on saanut suuren osan ihmisistä uskomaan, että auto on korvaamaton, ilman sitä ei vain tule toimeen.
Suomessa myös perustellaan autojen tarpeellisuutta pitkillä välimatkoilla, vaikka maassamme ajetaan jatkuvasti (suurin osa kaupunkien automatkoista) lyhyitä alle 5km matkoja. Näitä matkoja perustellaan sitten puhtaasti mukavuuden halulla, pyöräilyyn liitetään sellaisia mielikuvia kuin urheilu, hiki ja liiskaantunut tukka.
Me tarvitsemme Tanskalais/Hollantilaisen mainoskampanjan, joka parantaa pyöräilyn imagoa ja uudistaa inframme. Ja ihmisten tulisi viimeinkin tajuta, että 5-10km ei ole pitkä matka, ei niille jotka liikkuvat tuon matkan jatkuvasti jollain muulla tavalla kuin autolla.
Kyllähän sen juurikin näin on, että niissä maissa, joissa pyöräily on vähemmän suosittua, niin auto on ns. munan tai tissien jatke eli jokaisella ”järkevällä ja normaalilla” kansalaisella on se Auto. Noh, ehkä hieman liioiltellusti, mutta näin se menee. Toisaalta monissa paikoissa esim. Romaniassa, Belgradissa tai Lissabonissa ei kauheasti ole mitään pyöräilyteitä. Tämän vuoksi pyöräilyä ei pidetä turvallisena vaihtoehtona. Monesti kadut ja tiet ovat kapeita ja autoilu on räjähtänyt ekspotentiaalisesti eikä infrastruktuuri ole pysynyt perässä, eli pyörille ei ole tilaa (esim. Romania tai Belgrad). Ja kyllähän esim. Italiassa massiivinen autoteollisuus, joka on tietysti lobannut vuosia autoistumisen puolesta, ja italialaisten miesten asiat tärkeysjärjestyksessä (italialaisen nuoren naisen mielestä) : 1) äiti, 2) auto/moottoripyörä, 3) ruoka, ja sitten ehkä tyttöystävä. Missä mahtaa olla hyötypyöräily?
Lisäksi mitään maata väheksymättä voisi esittää ne maat, joissa pyöräily on edistynyttä ovat sen kehittyneitä, että on aikaa, energiaa ja varaa miettiä ympäristöä ja kaupunkiviihtyvyyttä. Sama kuin kehitysmaissa ei mietitä onko ruoka luomua ja läheltä, vaan olla tyytyväisiä, että on ruokaa.
Kyllähän se sääkin vaikuttaa… Siis etelässä. Siinä kun pamahtaa mittariin +35-40 varjossa ja aurinko porottaa kirkkaalta taivaalta, niin ainakin Suomi-poika valitsee ennemmin ilmastoidun auton 😉 Viileään vastaa voi pukeutua, mutta hellettä on vaikea torjua. Toisaalta, jos verrataan Suomea Ruotsiin, niin tulee muistaa, että Ruotsissa taitaa asua lähes 90% ihmisistä Suomen eteläpuolella.
Tässä meinataan jo karata aiheesta mutta tyytyväisyys pyöräilyinfraan on hyvin suhteellista. Vietettyäni joitain aikoja edellämainitussa Romaniassa ja muuallakin ei-pyöräily-ystävällisissä paikoissa olin ikionnellinen Tampereen ja Helsingin pyöräilyinfrasta, täällähän kuitenkin on mahdollista pyöräillä haluamastaan paikasta A paikkaan B.
Jonkin aikaa meni ihmetellessä mitä tämä meuhkaus pyöräilyinfran parantamistarpeesta on. Ajan kuluessa itsekin alkoi tarkkailla ympäristöä kriittisemmin ja ajatus tarttui ongelmakohtiin. Tätä seurasi ymmärrys siitä, että parempaa ja houkuttelevampaa pyöräilyinfraa ja ympäristöä tarvitaan. Massojen houkuttelemiseski pyöräilyn ja kävelyn pitää olla se näppärin kulkutapa. Ei riitä, että pyörällä kulkemiseen tarjotaan (mutkikas) mahdollisuus.
”..Massojen houkuttelemiseski pyöräilyn ja kävelyn pitää olla se näppärin kulkutapa. Ei riitä, että pyörällä kulkemiseen tarjotaan (mutkikas) mahdollisuus.”
Todellakin. Jos tällä hetkellä kantakaupungissa on helpoin ja näppärin sekaliikenne, niin jokin on mennyt pieleen vain pyöräilijöille tarkoitettujen reittien suunnittelussa. Kanttikivet ja jatkuvuus,…
Juuri tänään ihmettelin uuden musiikkitalon upouutta pyörätietä. En ensinmäistäkään pyöräsymbolia kadussa, risteysalueen linjaus niin vanhanaikainen (kääntyy ennen risteystä jyrkästi poispäin autolinjasta, kun pitäisi kääntyä juuri toiseen suuntaa loivasti). Ja ne viistetyt reunatuet [kanttikivet], miksi? Samoin suojatieviiva pyörätiessä on hilpeä, yksi 50cm leveä palkki. Selvä signaali jalankulkijalle?? Uuteen suunnitteluohjeeseen on toivottavasti tulossa pyörätien suojatieviivaleveydeksi 25cm ja jako sama.
Ensikerran fiilis on tärkein uusille pyöräilijöillä. Leppoisaa ja kivaa.
Tänään oli hyvä fiilis Hämeentiellä neljän ruuhkassa, onkohan bussikuskit oikeasti saaneet koulutusta ohittamiseen? Kiitos siitä.