Pohdiskelevan liftarin blogissa on keskusteltu arkipyöräilyn ja urheilupyöräilyn välisestä selkeästä erosta. Vedenjakaja tässä kysymyksessä on hiki. Pyöräillessä ei tule hiki, ellei pyöräilijä aktiivisesti pyri hikoilemaan.
Hyvin harva kaupassakävijä, museoonmenijä tai työntekijä kulkuvälineeseen katsomatta haluaa hikoilla kauppaan, museoon tai työpaikalle mennessään. Liikennepyöräilyn kulmakivi on, ettei siinä ole tarkoitus hikoilla, vaan päinvastoin suurin osa kaupunkipyöräilijöistä pyrkii olemaan hikoilematta. Urheilupyöräilyn nimenomainen tarkoitus on sen sijaan hikoilla.
Liikenteessä hikoilu on lähtökohtaisesti huono asia ylipäätään. Kuntoilussa taas lähtökohtaisesti hyvä asia. Liikenne ja kuntourheilu ovat kaksi hyvin eri asiaa.
Silti pyöräilijöiden valtaenemmistö, joka pyrkii aktiivisesti välttämään hikoilemista, saavuttaa pyöräillessään täysin hikoilemattakin riittävän päivittäisen määrän arkiliikuntaa. Siksi pyöräilyn taloudelliset vaikutukset syntyvät korostuneesti juuri terveyshyötyjen kautta.
Tämä pitäisi saada nousemaan keskustelussa nykyistä paremmin esille, jotta se alkaisi vaikuttaa päätöksentekoon.
Martti Tulenheimo
Itselleni ei tule työmatkapyöräillessä yleensä hiki edes kesähelteillä ja olen aina hieman henkilökohtaisesti ihmetellyt, että miksi työmatkapyöräilyn suurena esteenä on pidetty sitä, ettei työpaikoilla ole suihkutiloja?
Kun olen asiasta keskustellut monien kanssa olen saanut kuulla, että toisille hiki tulee hyvinkin helposti, vaikkei mitenkään pyrkisi kuntopyöräilemään, joten ilmeisesti tämä vedenjakaja on melko henkilökohtainen seikka ja varmaan olisi hyvä, että työpaikoilla olisi suihkumahdollisuuksia useammin.
Hikoilu(kin) on tietty yksilöllistä, mutta kyse on ennen muuta mielikuvan voittamisesta.
Jos otetaan tuhat työmatkapyöräilijää ja kysytään heiltä, hikoilevatko he pyöräillessään töihin, rohkenen väittää, että hikoilusta kärsiviä on vähemmän kuin jos vastaavasti kysytään tuhannelta ihmiseltä, jotka eivät pyöräile töihin, miksi he eivät pyöräile työmatkaansa.
Ilman muuta töihin suihkuja sellaisia tarvitseville, mutta työmatkapyöräilyn aloittamisen primaarinen kynnys ei liene se, onko työpaikalla suihkua vaiko ei. Kyse on mielikuvasta, että pyöräily olisi hikistä hommaa, vaikka suurella osalla pyöräilijöistä näin ei tosiasiassa ole.
Aloittelevan työmatkapyöräilijän ei esimerkiksi kannata pukeutua yhtä lämpimästi kuin jos olisi matkalla töihin kävellen. Jos on villatakki syystakin alla, niin varmasti tulee hiki.
Kauppareissut pyörällä taittavan henkilön ei puolestaan esimerkiksi kannata polkea puolityhjillä kumeilla ja öljyämättömillä ketjuilla, vaan pumpata kumit täyteen ja rasvata ketjut.
Vaihdepyörässä taas vaihteet ovat kelpo apuväline, mutta juuri niiden vuoksi moni kokematon pyöräilijä hikoilee turhaan, kun silmässä on joko liian pieni tai suuri vaihde.
Liian alhaalla oleva satula poistaa pyöräilystä tehot, joten satulan on syytä olla oikealla korkeudella.
Pyörän välityskyky puolestaan voi olla kehno, jos pyörä on liian pieni tai suuri. Pyöräkaupassa työskentelevä asiakaspalvelija on paras asiantuntija neuvomaan oikeanlaisen pyörän hankinnassa.
Jne.
Tarkoitukseni ei ole millään muotoa syyllistää ihmisiä, jotka hikoilevat pyörän selässä. Kyllä minäkin ajoittain hikoilen. Esimerkiksi, kun tulee puettua sadetakki päälle, meinaan helposti läkähtyä, jos olen pukeutunut muuten samalla tavalla kuin edellisenä päivänä.
Sen sijaan tarkoitukseni on kyseenalaistaa myytti siitä, että pyöräily olisi hikistä hommaa, eikä siksi mukamas sovellu esimerkiksi työmatkojen taittamiseen. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa kuin joissain yksittäistapauksissa.
Pyöräteiden Teuvoissa on toki sekin huono puoli, että kaaharit aiheuttavat vastakkainasetteluita paitsi työpaikalla samaan hissiin joutuvien kanssa, myös muiden tienkäyttäjien kanssa. Aika iso osa pyöräilijöistä kuuluvasta valituksesta on muotoia ”kaahailevat paskiaiset”.
Hikoileminen tosiaan on henkilökohtainen juttu, mulla on selkä märkä jos käytän portaita. Ja työmatkapyöräily on hieno urheilulaji, jota ei missään nimessä kannata dissailla. Pekkaniskalainen urheilusta palkitseminen ja spandexpyöräily töihin sopivat kuin nyrkki hattuun.
Kyse on lähinnä markkinoinnista, ts. siitä millaista mielikuvaa fillaroinnista kaupataan. Jos fillaroinnista mielikuvatasolla myytävä ajatus on, että et tee sitä oikein, jollei tule hiki, aika harva tarttuu tarjoukseen.
Pyöränvalmistajat pitäisi saada markkinointiin mukaan ja mallia pitäisi ottaa autoteollisuudesta.
Minulla tulee pyöräillessä aina hiki kesät talvet. Mielestäni tuo hikoilu on aika toissijainen seikka, enkä ymmärrä miksi jakoa pitäisi tehdä sen perusteella. Arkipyöräily on minulle myös kuntoliikuntaa ja päin vastoin. Ajamani matkat ovat usein pitkiä, ja siksi pyrin ajamaan yleensä niin kova kuin se on turvallisesti mahdollista. Tästä syystä valitsen mm. reittini siten, etten vaaranna muuta liikennettä. Hiki tulee, ja se on OK.
Suihkutilojen puutetta käytetään usein verukkeena pyöräilemättömyyteen. Itse olen ratkaissut ongelman siten, että peseydyn hyvin aamulla ja käyn suikussa illalla kotiin päästyäni. Tiedän olevani puhdas. Jos hikoilen, hiki kyllä myös kuivuu. Puhtaalla iholla hiki ei juurikaan haise. Ainakaan en itse haista sitä, eikä kukaan ole valittanut.
Kun aloitin pyöräilyä, tunsin häpeää siitä, että olin esim. joissain kokouksissa hikinen, vaikka olinkin vaihtanut pyöräilyvaatteeni sisäkledjuihin. Sitten kokoushuoneeseen pyyhälsi reippaan ylipainoinen setä yltä päältä hiessä. Oli joutunut jostain syystä kävelemään parkkihallista kokoustilaan muutaman kerrrosvälin portaita. Sen jälkeen ei ole pyöräilyn aiheuttama hiki hävettänyt. Pikemminkin päin vastoin.
Vaatetuksesta: Käytän itse säänmukaista pyöräilyvaatetusta mukavuussyistä aina. Fillarihousut ja teknisemmät T-paidat sopivat hyvin pyöräilyyn, koska ne on siihen suunniteltu. Jos haluaa ajaa kesät talvet, ei kannata kiduttaa itseään huonolla pyörällä eikä huonoilla varusteilla, ellei siitä tykkää. Parhaat varusteet ovat ne, mitkä itselle sopivat. Kukaan muu ei sitä tiedä. Jos ajan esim. tammikuussa pakkasessa 40km työmatkaa päivässä, epäilen tietäväni itse parhaiten, miten minun kannattaa pukeutua. Se on kuulkaa ihan perseestä jättää pitkät kalsarit himaan siksi etteivät kovat jätkät käytä niitä. Joskus ala-asteella jaksoin tuostakin murehtia.
Minua suoraan sanoen välillä pännii ”Miksi Hollanninssa pyörällä ajetaan sivistyneesti puku päällä, pystyssä ja hiljaa. Miksi suomessa kaahataan Spandexissa”-keskustelu. Kaahaminen ja toisten vaarantaminen on toki tuomittavaa ihan ajoneuvosta riippumatta, mutta jos ei olemus, ajotapa, tai asuste vastaa kaikkein mielikuvaa pyöräilijästä, niin mitä sitten.
Itse olen siis toteuttanut pyöräilyn mielikuvamarkkinointia siten, että se on ihan jees jos hiki lentää. Jos ei lennä, niin sekin on ihan jees. Sitähän ei kukaan edes huomaa. Vedin taannoin AY-kokouksen pyöräilysortseissa. Ihan hyvin meni kokous, vaikka olinkin hikinen.
Marko, kyse on fillaroinnin markkinoinnista massoille, ei kuntoilun nonchaleeraamisesta sinänsä.
Ehkä tää aukeaisi vertauskuvan kautta: mitä jos autoilusta markkinoitaisiin Autoliiton/autoteollisuuden puolesta sellaista kuvaa, että keskiverto työmatka-autoilija tulee työpaikalle ajohaalarissa ja rallikypärä päässä?
Pyöräilyaktiivit ovat sortuneet markkinoimaan fillaroinnin ”ajohaalariversiota”, ja nyt on kyse siitä, että virhe pitäisi huomata ja korjata, jos haluataan parantaa fillarointimielikuvaa.
Kaikenkaikkiaan ongelmana on, että me pyöräilyadvokaatit itseni mukaanlukien emme useinkaan ole keskivertopyöräilijöitä (omistan kolme polkupyörää ja olen osallistunut Tour de Helsinkiin), emmekä etenkään osaa ajatella potentiaalisen, mutta ei vielä työmatkapyöräilevan näkökulmasta.
PS: Hei… jokaisen kommentin lopussa on ”Vastaa” -linkki, jolloin kommentti tulee sisennettynä kommenttiketjussa siihen kohtaan, mihin se kuuluu.
”Ehkä tää aukeaisi vertauskuvan kautta: mitä jos autoilusta markkinoitaisiin Autoliiton/autoteollisuuden puolesta sellaista kuvaa, että keskiverto työmatka-autoilija tulee työpaikalle ajohaalarissa ja rallikypärä päässä?”
Eiks ne sitten markkinoi? 🙂
Mä en tiedä markkinoinnista mitään. Voi kai pyöräilyäkin markkinoida valheellisilla mielikuvilla siinä missä kaikkea muutakin. En tvaan iedä mikä on vaikutus, jos/kun todellisuus valkenee.
Joku mustat-lasit-nahkapu-born-to-be wild kauppareissu fillarilla, missä on musta niiteilä koristeltu lastenkuljetusperäkärry millä haetaan kersat samalla päiväkodista ja kuskina on seksuaalisesti kiihottava objekti, vastaisi aika hyvin automainosten mielikuvapuolta.
Oleellista on, että mielikuva pyöräilystä ei perustu pelkästään käsitykseen, että pyöräilläkseen töihin on pakko käydä suihkussa. Hikoilu on henkilökohtaista, eikä hikoilussa itsessään ole mitään vikaa sinänsä. Oleellista on, että töihin voi pyöräillä myös niin, että ei tule hiki.
Itse en myöskään kovin herkästi hikoile, lähinnä pieniä ongelmia saattavat aiheuttaa alkusyksyn kosteat mutta vielä kohtuullisen lämpimät kelit.
Mutta kuten aiemmin sanottua, hikoilu on henkilökohtaista, ja siihenkin vaikuttanee henkilön kunto ja painoindeksi. Onkohan esim. liikuntatieteellisellä alalla mitattu tuota henkilökohtaisten erojen jakaumaa hikoilussa rasituksen funktiona?
Mitä taas tulee ns. kaahari-valitukseen, niin osavastuu ongelmasta kuuluu 1960-luvulta periytyvästä liikennesuunnittelun ja -lainsäädännön ajattelutavasta joka näkee pyöräilijän eräänlaisena hitaana jalankulkijana eikä ajoneuvona. Ajoradalla 25-40 km/h nopeudella liikkuvaa ajoneuvoa tuskin pidetään kaaharina, ja tällaisella nopeudella liikkuvan pyöräilijän paikka onkin ajoradalla – valitettavasti lainsäädäntö velvoittaa tällaisenkin pyöräilijän liikkumaan KLV:llä jota ei ole tosiasiallisesti suunniteltu tällaisille nopeuksille. Vielä oudompana asiana lainsäädäntö myös antaa mahdollisuuden mopoilla ajamiseen tällaisilla väylillä!
Pyöräilyn edistämisen suhteen en pidä mitenkään pahana sitä että polkupyörä voitaisiin nähdä myös potentiaalisesti nopeana (= yli 20 kp/h) liikkumismuotona. Nopeus lienee kuitenkin yksi liikkumismuodon valintaan vaikuttava tekijä.
Aivan! Olen Riston kanssa hyvin samoilla linjoilla. Pyöräily tulee nähdä juuri nopeana liikennemuotona ja ”kevyt liikenne” on keksintö, josta eroon pääsemisestä hyötyvät niin jalankulkijat kuin pyöräilijät. Tasapuolisesti molemmat.
Nopeus on yksi pyöräilyn suurimpia etuja, mutta samalla nopeus on myös hyvin suhteellinen käsite.
Öhm. Pyöräilyn nopeus ei tule kovasta vauhdista vaan sujuvuudesta lyhyillä matkoilla. Nimenomaan tuo ajatus pyörästä nopeana kulkuneuvona pitkillä (yli 7km) matkoilla on tätä urheiluhikoiluajattelua, samaten kuin puheet yli 20km/h keskinopeuksista. Niillä tulee tavalliselle tossunkuluttajalle hiki, ellei aineenvaihdunta ole poikkeuksellinen.
Ja ahtaammissa paikoissa hikivauhdit (jos yritetään pitää yli sitä kahdenkympin keskaria) aiheuttavat vaaranpaikkoja, olkoonkin että nykyisellä suunnittelulla niitä tulee enemmän kuin olisi tarpeen.
Pointtina tässä nyt lähinnä, että pyöräilyadvokaattien pitäisi sisäistää lunki kuski – periaate, jossa nopeus tulee siitä, ettei olla ruuhkissa jumissa tai odotella bussia pysäkillä ja päästään suorinta reittiä turvallisesti ja mutkitta – ei siitä, että ajetaan kovaa.
Vielä uudestaan: kyse on fillaroinnin edistämisen nyansseista ja siitä, että ne pitäisi hiffata munaskuita myöten. Halutaanko kuulostaa siltä, että pyöräily on urheilua (kyllä fillarilla pääsee töihin kauempaakin, kunhan vaan on kunnon vaatteet) vai helppoa liikkumista (fillarilla ei tarttte hötkyillä ja silti on nopeammin perillä kuin autolla) / turvallista (Pyörän päällä elät pidempään kuin kotisohvalla) vai vaarallista (muistathan käyttää kypärää, koska joka vuosi kymmenet saavat pyöräillessä pahoja tällejä). Fillarointihan on urheiluakin ja kypärää kannattaa käyttää, mutta niiden pitäminen esillä ei ole sitä, mitä pyöräilyn valtavirtaistuminen kaipaa.
Tästähän se Copenhagenize-mikael meuhkaa. Ja on minusta ihan oikeassa.
Huonoin mahdollinen imago pyörälle taitaa olla ”hidasta, hikistä ja vaarallista” -yhdistelmä. 😉
Mitä tulee energiankulutukseen, niin kannattaa muistaa että pyörän kiihdyttäminen vaatii aina oman energiansa. Eli jos ajaa reittiä jolla joutuu usein jarruttamaan ja sitten kiihdyttämään, niin energiankulutus (ja sitä myötä hikoilu) on suurempi kuin jos ajaa yhtä pitkän matkan tasaisella nopeudella ilman pysähdyksiä – omakohtaista kokemusta löytyy tästäkin.
Samoin reippaista ylämäistä voi saada mukavasti ihon hielle, jollei ota niitä riittävän rauhallisesti. Tämän potentiaalienergianhan saa periaatteessa takaisin seuraavassa alamäessä, mutta tuolla alamäkiosuudella ilmanvastus hotkaisee aika reippaasti energiaa joten kokonaisenergiankulutus taitaa olla suurempi kuin jos vastaava matka olisi ajettu tasaisella.
Eli myös hyvällä tiesuunnittelulla voi vaikuttaa siihen kuinka paljon energiaa tietyn reitin ajaminen kuluttaa. Nykyiselläänhän normina on että ajorata tehdään yhtään tärkeämmillä teillä suoraksi ja tasaiseksi, kun taas pyöräreitti voi kiemurrella tien laidassa aivan miten sattuu, jolloin pyörätiellä kuljetusta reitistä tulee pidempi ja enemmän nousuja ja hidastuksia sisältävä.
Mitä tulee nopeuksiin, niin kevyen liikenteen suunnitteluohjeissa annetaan pyöräteiden ohjeellisiksi nopeuksiksi 30 km/h pääväylille ja 20 km/h paikallisväylille (näitten toteutuminen todellisuudessa on sitten eri asia):
http://alk.tiehallinto.fi/thohje/kevliisu.pdf
Mitä tulee vaatetukseen, niin pyöräileminenhän onnistuu melko hyvin ihan arkivaatetuksessa. Tänä vuonna tulin kuitenkin itse ostaneeksi ensimmäisen oikean pyöräilytakin, ja kyllä se oikeasti lisäsi pyöräilyn mukavuutta arkiajossakin huomattavasti, mm. tuulenpitävyyden ja selän muotoilun osalta. Aiemmin tänä vuonna tulin lukeneeksi erään pyöräkauppiaan haastattelun, jossa tämä mainitsi kuinka pyörät menevät ihan hyvin kaupaksi, mutta asiakkaita on vaikea saada kiinnostumaan pyöräilyvaatteista.
”Mitä tulee energiankulutukseen, niin kannattaa muistaa että pyörän kiihdyttäminen vaatii aina oman energiansa. ”
Tästä on tehty tietellinen tutkimuskin, oli esillä viimevuoden Velo-city konffassa, valitettavasti ei mitään hajua tutkimusken nimestä ja tekijästä. Siinä oli mitattu (jonkun) kaupungin eri pyöräreiteillä ja eri nopeuksilla:
-fysikaalista energiankulutusta (jollain poljinvastusanturitsydeemeillä)
-fysiologista rasitusta (sykettä)
-tietysti matka-aikaa
Tutkimus osoitti sen, mitä täälläkin on puhuttu:
A) Matka-aikaan vaikuttaa huomattavasti enemmän pysähdykset, kuin pysähdysten välinen nopeus
B) Energiankulutukseen vaikuttaa huomattavasti enemmän pysähdykset, kuin pysähdysten välinen polkuvauhti
C) Energiankulutukseen vaikuttaa pysähdysten ohella merkittävästi korkeusvaihtelu ja pienetkin ylämäet, kuten alikulkujen jälkeiset nousut, jotka lisäävät sykettä paljon, vaikka korkeuseroa ei niin paljoa olisikaan.
Tuo C-kohta on myös yksi helmasynti nimenomaan isojen teiden varsilla luikerteleville KVL:lle, jotka menevät kaiken aikaa ylös ja alas, kun vieressä viherkaistaleen toisella puolella menee oikeasti tasainen autokaista.
Olette molemmat oikeassa ja allekirjoitan erityisesti Tepon hyvin tiivistämän ajatuksen siitä, että pyöräilyn nopeus syntyy sujuvuudesta, eikä suinkaan vauhdista. Sitä tarkoitin käsitteellä ’suhteellinen’, mutta Teppo ilmaisi asian niinkuin se pitää ilmaista.
Ja Risto on ilman muuta oikeassa siinä, että fillaroinnin olosuhteita pitäisi kehittää, että homma olisi sujuvampaa.
Ja myös siinä, että näin henkilökohtaisesti ajaisin mielelläni vauhdikkaasti. Mun pointtini lähinnä onkin tämä henkilökohtaisen himofillarointitason ja massoille markkinoitavan lunkistipyöräilyn erottaminen toisistaan, kun fillaroinnista puhutaan isommilla foorumeilla.
Mikä onkin melkoinen pihvi pureskeltavaksi. Miten puhua esmes HePon tai Pyöräliiton nimissä niin, että tavistyömatkalaiset innostuvat pyöräilystä mutta fillaristien intohimoisen ydinryhmän muodostavat himopyöräilijät eivät polta päreitään ja vieraannu porukasta? Olen ehdottomasti sitä mieltä, että hikipyöräily ja arkipyöräily pitäisi erottaa toisistaan, mutta se on pitkä tie se.
Olen ehdottomasti sitä mieltä että pyöräilyreiteissä juuri tuo sujuvuus ja erityisesti jatkuvuus on erittäin tärkeää.
Juuri tässä onkin yksi helsinkiläisten pyöräreittien pääongelmista: niitä ei ole alunperin suunniteltu varsinaiseksi verkostoksi, vaan läimitty pätkinä sinne ja tänne. Tuloksena muun muassa reittejä jotka yllättäen vaihtavat toiselle puolelle tietä, tekevät erikoisia koukkauksia tai päättyvät kuin seinään. Tämä tietysti yhdistettynä monin paikoin puutteelliseen tai epäselvään viitoitukseen, sekä satunnaisesti reitin tukkiviin työmaihin ja muihin esteisiin.
Pääkaupungin kunnat ovat kunnostautuneet julkaisemalla ilmaisen ja laadukkaan pääkaupunkiseudun ulkoilukartan, johon on selkeästi merkitty alueen pyörätiet. Tämä on hyväksi avuksi omien kulkureittien suunnittelussa. Kuitenkin olisi mukavaa että itse tiet olisivat niin loogiset ja selkeästi viitoitetut että karttaa ei tarvitsisi kovin usein lukea arkiajossa. Aina ei edes kartta auta – en ole tähän mennessä onnistunut ajamaan Kehä I vartta Malmilta Itäkeskukseen ilman että olisin jossakin vaiheessa eksynyt reitiltä. Pyöräsuunnistus on varmasti mukavaa harrastuksena, mutta sen voisi pitää erillään arkipyöräilystä.
Nyt on onneksi Helsingissä alettu miettiä tuota pyöräteiden suunnittelua verkostona ja pyöräilyn pääväylien määrittelemistä.
HePo:n nimissä se on joskus hankalaa, kun samassa seurassa on kilpa- ja retkipyöräilyä ja samat ihmiset pyörittävät kaikkia toiminnan aloja, niin sekoittumista ei voi välttää.
Pyöraliiton perustamisen fundamentti ajatus on nimenomaan arkipyöräilyn edunvalvonta ja jäsenistöön tavoitellaan laajasti tuhansittain tavispyöräilijöitä.
Korjattakoon tuosta Antin kommentista sen verran että HePo ei itse asiassa järjestä kilpapyöräilyä vaan kuntopyöräilyä. Tosin jäsenistöön kuuluu myös joitakin entisiä/nykyisiä/tulevia kilpakuskeja, mutta nämä toteuttavat noita kilpailullisia taipumuksiaan jonkin varsinaisen kilpapyöräseuran kautta.
(Edit: Piti olla vastaus Tepon 26.10.2010 at 18:40 kommenttiin, mutta en näköjään minäkään osannut oikeaa vastaa-nappia painaa)
Pitkä tie tosiaan, ja ehdottomasti käsitteet olisi heti tehtävä selväksi.Yksikään pyöräilyn laji ei ole toista huonompi tai parempi, paitsi aikuisten jalkakäytävillä pyöräily, joka on. Kuka on hikiurheilija ja kuka arkipyöräilijä, kaikkien tarpeita pitäisi huomioida liikenteessä.
Heitän tähän alle hieman propagandistisesti kuvamuodossa oman käsitykseni tässä tähän asti käydystä keskustelusta sävytettynä omalla arkkitypisoinnillani:
(Kuvat on syyhkitty seuraavista lähteistä / Images stolen from the following sources, so go admire the originals and forgive me for the copyright offence!
http://www.copenhagencyclechic.com/2010/10/gentlemen-cyclists.html
http://www.copenhagencyclechic.com/2010/09/rita-hayworth-and-dapper-athlete.html
http://www.copenhagencyclechic.com/2010/09/oasis-of-daily-life.html
http://rtone.wordpress.com/2007/03/28/why-bicycles-are-an-anomaly/
http://www.cyclingtipsblog.com/2009/04/weekdaymadness/
http://www.tomsimpson.org/images/chopper_bike_sm.jpg
http://www.wofbmx.com/index.php?option=com_content&view=article&id=45&Itemid=60 )
Hyvä kaavio, Reima. Se olisi ehkä vielä havainnollisempi, jos alat jotenkin kuvaisivat potentiaalisia massoja, ts. harrastepyöräily muodostaa kapean kärjen ja arkipyöräily suuren massan, esim. pyramidin kannan.
Lisäksi kääntäisin propagandistisesti pyramidin vielä ylösalaisin niin, että suuret massat olisivat päällä ja harrastajat ikäänkuin suppilon pohjalla.
Hyvää työtä Reima, tosta Tepon huomioilla voisi saada matskua vaikkapa mihin… etenkin toi kaavion keskellä oleva kahvipyöräilijä on hieno !
Eikös työmatkapyöräily ole enemmänkin arkipyöräilyn alatyyppi kuin oma pyöräilyn lajinsa? Arkipyöräilystä voisi myös puhua hyötypyöräilynä tai asiapyöräilynä.
Mitä tulee harrastepyöräilyn ja arkipyöräilyn suhteeseen, niin harrastepyöräilijöillä on tiedossaan paljon keinoja joilla pyöräilystä saa mukavampaa tai helpompaa. Olisi ihan arkipyöräilijöidenkin etu jos he olisivat paremmin tietoisia näistä mahdollisuuksista. Pikaisesti tulee mieleen ainakin:
1.) Sileämpien ja kapeampien ulkorenkaiden käyttö pyörimiskitkan alentamiseksi asfaltilla. Ja vastaavasti leveämpien ja kuvioitujen renkaiden käyttö hiekkatiellä tai talvella.
2.) Sisäisten tehohäviöiden minimointi pitämällä voimansiirto ja pyörivät osat asianmukaiseti huollettuina.
3.) Ilmanvastuksen alentaminen matalammalla ajoasennolla.
4.) Turhan massan minimointi pyörästä (ja erityisesti ajajasta). Alentaa kitkaan, kiihdyttämiseen ja nousuun tarvittavan energian määrää.
5.) Pyöräilyn kannalta mukavien vaatteiden käyttö. Esimerkiksi selästä riittävän pitkä leikkaus, edestä tuulta pitävä materiaali, kosteutta siirtävät tekniset materiaalit, ilmanvastuksen alentaminen ihonmyötäisellä leikkauksella ja käsien suojaaminen pyöräilyhansikkailla voivat tehdä pyöräilijän elämästä helpompaa.
6.) Muut pyöräilijän elämää helpottavat pienet tekniset yksityiskohdat, kuten pitävämmin kuvioidut polkimet, nousukahvat, juomapullot telineineen tai varakumin/pumpun/paikkausvälineitten kuljettaminen satulalaukussa.
7.) Turhien ominaisuuksien välttäminen (esimerkiksi laadultaan kyseenalaiset jousitukset arkiajossa).
8.) Sähköavusteisuus.
Epäilemättä monet noista keinoista helpottaisivat arkipyöräilijän elämää, mutta arkipyöräilijän asennemaailma on usein sellainen, ettei hän jaksa kiinnostua pyöräilystä erityisesti, eikä siksi noista monista hienouksista, kuten nousukahvat.
Kohdan kolme voi siitä muutenkin pyyhkiä pois, koska matala ajoasento on luonnoton, eikä ilmanvastus ole ainakaan tyynellä säällä kovin merkittävä tekijä matalammilla ajonopueksilla.
Kategorioimatta mitenkään:
Kannatan ehdottomasti pyöräilyn sujuvuuden lisäämistä (tuore Paciuksen kadun alikulku ja Nordenskjöldinkadun silta ovat tästä hyviä esimerkkejä).
Kannatan ehdottomasti pyörätien käyttöpakon poistamista. En niinkään nopeuden, vaan väistämissääntöjen ja kanttareiden vuoksi. Oletteko miettineet miksi esim. työmatkalla auto ylittää 2 kanttaria ja pyörä 24 kanttaria.
Kannatan myös ”harrastepyöräilijöiden” kokemusten jakamista. Pyöräily on tosiaan kivempaa kun pyörä rullaa ja on mukavat ihonmyötäiset ajovaatteet joissa on kiva hikoilla tai olla hikoilematta ja pieni ilmanvastus 🙂
Keskitetään markkinointi näihin.
Minä en välitä tuleeko hiki vai ei. Töissä on suihkut ja päällä teknistä kuitua. Aina ei tule kunnon hiki, mutta jos hieman innostuu ajelemaan ns. oikopolkuja mutkan kautta…
Kommentoin nyt hyvin vanhaan aiheeseen. Keskustelussa on esitetty erittäin hyviä näkökulmia puoleen ja toiseen. Muistetaan kuitenkin, että sopivalla pyörällä ja varusteilla vähän pidempikin matka tuntuu lyhyemmältä ja matka-aika pysyy kohtuullisena. Nopea eteneminen väljemmillä väylillä ei edellytä, että enää keskusta-alueella tarvitsisi pitää yllä korkeaa keskinopeutta. Nopea pyöräilijä saattaa myös valita reitin, joka kiertää ruuhkaisimmat ja hitaimmat paikat, vaikka matka hiukan pitenisikin. Sujuvuutta sekin.
Itse ajan työmatkat pyöräilyyn soveltuvilla vaatteilla ja vaihdan työpaikalla työvaatteet. Ei tarvitse stressata hikoilusta tai työvaatteiden siistinä pysymisestä märälläkään kelillä. Suihkussa käymiseen menee aikaa vaivaiset 5 minuuttia, joten yleensä matkat tulee ajettua ns. hikivauhtia – miksipä ei, jos vaihtoehtona olisi mennä illalla erikseen lenkille? Jos ei suihkua olisi käytettävissä, tai jos työmatkani olisi huomattavasti lyhyempi kuin nykyinen noin 10 kilometria, ajaisin varmaankin hitaammin.
Miettikäähän, millainen potentiaali siinä olisi, jos esim. 10-20 kilometrin päästä töissä kulkevia saataisiin motivoitua kulkemaan enemmän pyörällä töissä? Ainakin Helsinkiä pienemmissä kaupungeissa sitä lunkia ajelua ei liikenteen puolesta tarvita juuri muualla kuin ydinkeskustassa (siis korkeintaan pari kilometria kerrallaan). Ehkei siis kannata yrittääkään puristaa kaikkea arkipyöräilyä samaan muottiin? Valitaan oikeat välineet kuhunkin liikkumistarpeeseen. Spandexeilla on mukava ajaa (ja suuri osa niiden käyttäjistä ajelee ihan omaksi ilokseen, ei kilpaile), mutta myös arkisemman näköisiä pyöräilyvaatteita on saatavilla. Jos aletaan kilpailemaan hien ja liikunnan minimoimisessa, autoa on kovin vaikea voittaa. Liikunta on terveellistä ja koska ihmisten motivoiminen vaatii usein myös itsekkäitä perusteluja, liikunta on yksi parhaista sellaisista.