Podin Japaninlomallani vakavaa fillarikuumetta. Osaka oli pyöräilijöiden kaupunki – ja millaiset pyörät! Suurin osa sikäläisistä pyöristä oli kauniita kuin karkit. Muodoissa löytyi kaikkea fiftarista futuristiseen, väreissä taivaansinisestä tummaan violettiin. Pyörässä saattoi olla pyöränkumit ja vanteetkin hehkuvissa väreissä, puhumattakaan kaikista käytännöllisistä lisälaitteista.
Japanilaisissa pyörissä oli kätevämpi pyöränjalka, sellainen molemminpuolinen, jonka ansiosta umpitäysille parkkipaikoille jätetyt pyörät eivät kaatuneet dominona yhden sählärin takia. Lisäksi monet pyörät olivat taitettavia, jotta ne saa kätevästi mukaan junaan.
On minullakin ollut taitettava pyörä, kahdestikin. Se varastettiin, mutta äitini löysi sen sattumalta ja jätti tarakalle lapun: ”Kiitoksia, että löysitte tyttäreni pyörän. Avaimen voitte jättää teatterin lipunmyyntiin, ystävällisesti Anneli Ranta.” Toisella kertaa kaunis ja kätevä pikku Universalini hävisi lopullisesti.
Japanilaisten pyöristä löytyi usein myös sateenvarjoteline. Koska sikäläiset tapaavat polkea hyvin hitaasti ja arvokkaasti, sateenvarjosta todella on myös iloa. Monissa pyörissä oli myös takapyörän akselin kohdalla seisomatuet, jotta kyytiläinen saattoi mukavasti käsillään ajajan olkiin tukien seisoa kyydissä ilman, että täytyy suomalaiseen tapaan hajottaa pakaransa tärisevällä tarakalla.
Osakassa pyöräilijä oli ykkönen, jonka kaikki ottivat huomioon. Täällä on toisin päin.
Lapsena ja teininä ryhmittäydyin aina hienosti autojen seassa. Nykyään moinen ei tulisi mieleenikään. Sitä ei enää uskalla tehdä. Varmasti autoilukulttuureissa on kaupunkikohtaisia eroja, mutta oman kokemukseni mukaan autoilijoiden piittaamattomuus ja suoranainen ilkeys on lisääntynyt.
Lapsi kyydissäni en todellakaan riskeeraa henkeäni vain noudattaakseni liikennesääntöjä, jotka käytännössä ovat jo kuolleita kirjaimia. Jos pyörätietä ei keskusta-alueella ole, pyöräilen jalkakäytävällä. Hiljaiset tiet ovat sitten asia erikseen.
Minulta on nyysitty useita pyöriä. Rakas Joponi julmasti viskaistiin Tammerkoskeen, missä se oli lionnut pilalle. Siksi en uskalla satsata hienoon pyörään. Uniikkimaalatun mummopyöräni tunnistaisin heti, jos joku sitä uskaltaisi kotikaupungissani käyttää. Toinen vaihtoehto olisi hankkia huutokaupasta umpitylsä Helkama tai Tunturi, jonka katoaminen ei riipaisisi lainkaan.
Suomalaiset ovat tunnettuja siitä, että täällä voi jättää laukut junanpenkille lähtiessään vessaan. Jostain syystä kaikki pyöriin liittyvä on kuitenkin yleistä riistaa.
Suomalainen pyörävihamielisyys on joku outo agraarijäänne, jossa ei kestetä sitä, että kevyt liikennekin voi olla ruuhkaisaa. Kauniit ja runsaslukuiset pyörät ovat minusta yksi parhaista kaupunkikuvan kohentajista. Älkää nyysikö mun pyörää!
Rosa Meriläinen
Kirjoitus on julkaistu 10.6.2010 Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaistu kirjoittajan luvalla.
Martti Tulenheimo
