Kaupunkiliikkujat.fi-blogista saamme taas lukea otsikolla ”Pakettiauto törmäsi työmatkapyöräilijään” yhden tapauksen uskoakseni monista lähes identtisistä. Suurin osa näistä ei koskaan päädy kenenkään muun kun työrmäyksen osapuolien tietoon.
Olin ajamassa Sturenkatua kevyen liikenteen väylällä länteen Meiran tehtaan kohdalla, kun äkisti vasemmalle Teollisuuskadulle kääntymässä ollut keski-ikäinen, miespuolinen pakettiauton kuljettaja törmäsi oikeaan kylkeeni. Iskussa lensin kauas törmäyskohdasta ja satutin rytäkässä ranteeni ja jalkani. Toista kenkääni saatiin hakea läheiseltä parkkialueelta asti.
Turvallisuuden puute ja etenkin turvallisuuden tunteen puute on luultavasti yksi suurimmista työmatkapyöräilyn yleistymistä estävistä tekijöistä pääkaupunkiseudulla. Äitini ja tätini, joille olen pyöräilyä suositellut ovat mm. ykskantaan sanoneet, etteivät uskalla pyöräillä Helsingin keskustassa lainkaan.
Turvallisuuden tunnetta lisäävän riittävän kattavan pyörätieverkoston rakentaminen keskustaan on tilanpuutteen takia erittäin haastavaa. Lisäksi kuten yllämainittu kolarikertomus osoittaa pyörätie on oikeasti tuvallinen vain risteyksien välillä. Olemassaolevaa pyörätieverkostoa tulee ylläpitää ja mahdollisuuksien mukaan laajentaa, mutta todellinen turvallisuuskehitys tulee yleisestä liikenteen rauhoittamisesta ja pyöräilijöiden näkyvyyden lisäämisestä liikenteessä.
Katutasossa olevat pyöräkaistat ovat oivallinen tapa kertoa autoilijoille, että liikenteessä on ja pitääkin olla polkupyöriä. Myös pyöräilijöistä kertovat liikennemerkit (esim. pyörän kuva bussikaistan merkissä) ja kaistamaalaukset (esim. pyörän kuvalla varustetut punapohjaiset pyörien ryhmittymisalueet liikenteessä) auttavat autoilijoita muuttamaan omaa käyttäytymistään. Erityisesti poliisin ja ammattiautoilijoiden asenteiden muutos pyöräilijäystävällisemmiksi muuttaisi liikennekulttuuria merkittävästi turvallisemmaksi. Mutta mikä muuttaisi niitä asenteita?
Antti Poikola
